Ihmisellä on itseisarvonsa persuilemattakin

(Kuva: Jari Kähkönen)

Minä lähden, kun olen valmis; sinun ei pidä luulla liikaa viehätysvoimastasi, määräysvallastasi tai kyvystäsi uhata voimankäytöllä. Niinikään; tarvitsen elääkseni ja ollakseni vain tiettyjä harvoja asioita sekä ihmisiä, joten sinä, työmaasi, kyläsi ja maakuntasi saatatte olla korvattavissa helpommin kuin luulitkaan. Pärjään ilmankin.

Mitähän sekin turilas nuoruudenammatissani oikein luuli? Vouhasi ihan tosissaan ja suureen ääneen, että täytyykö minusta mennä sanomaan vuoroesimiehen kutsumerkki:lle vai lähdenkö minä firmasta. No, en lähtenyt ennenkuin olin valmis; sanoinkin sen hänelle aika suoraan. Ei tuo ”esimies” mitään päätä ja tiesin sen.

Rohkenen myös epäillä, että sellainen epävirallinenkaan kuvio, jossa yksi yllyttää ja toinen rupeaa asiaa ajamaan; ei oikeasti pyöri puoliksikaan niin usein kuin kuvitellaan. Toimistolla sekä kentällä selkeä ero; luulivat mitä luulivat, mutta oikeasti huutoäänestys viimemainitussa ei ratkaise mitään. Ja kyllähän ne tosiaan luulivat!

"Tarvitsen elääkseni ja ollakseni vain tiettyjä harvoja asioita sekä ihmisiä, joten älä luule itsestäsi tai puitteistasi liikaa."

”Tosiystäväkin” soitti minulle firman puhelimella kotiin vapaapäivänäni vain kyselläkseen minun ja lähimmän oikean esimehennäköisen keskusteluista. Paljasti itsensä; selitti inhottavan kuuloisesti ”meidän” luulleen ja sitäsuntätä. Loppuiko mielikuvitus ehkä keskenkaiken, kun totuuskin alkoi kiinnostaa? En kertonut mitään.

Ihmiset ovat loppujenlopuksi aika rasittava porukka. On tietoinen mieli, mutta sitä pitää yleensä käyttää joutavanpelleilyyn; ängetään lähituntumalle, vaikkei osata siinä olla. On kieli, jolla kuitenkaan tuskin koskaan tehdään mitään tarkoituksenmukaista. Jos nyt oli itsekään ihan varma, että mikä se tarkoitus loppujenlopuksi oli.

Mielelläni en käskytä, mutta kyllä minusta sekin puoli saadaan manatuksi esiin tarvittaessa. Lähituntumalleni ei yhäkään ole mitään asiaa esiintymään; loukkaava naamanvääntely, kyttääminen ja perässäkävely on siis älyttävä suorittaa tarpeeksi etäällä. Pidän huolen turvallisuudestani; yksi asia ei vain ”sattumalta” johda toiseen.

"Mielelläni en käskytä, mutta sekin puoleni saadaan yhä esiin tarvittaessa. Minä pidän huolta omasta turvallisuudestani!"

En siis ollut ihan naiivi, kun keski-iässä jaloissani alkoi pyöriä ihmisiä kertomassa mystisiä omakotitalosta kerrostaloasuntoon muuttamisuutisia tai puheessa vahtimestari muuttui seurakuntamestariksi. Jokaisella on aina selitys, että miksi utelee turhia, antaa ymmärtää tietävänsä vaikkei tiedäkään sekä valehtelee.

Jokseenkin jokainen nimittäin juoruaa, vaikka lupailee päinvastaista. Olisiko sittenkin niin, että jos ihminen on kaksinaamainen; ei häntä siitä pidä suotta moittia vaan enemmänkin kiitellä rehellisyydestä? Sitä miettii, kun joku kenen ei pitänyt jotain tietää; tulee tuosta vain muina miehinä kyselemään tai kommentoimaan asiaa sinulle.

Tekee hyvää tietää, että muutkin tyrivät, kärsivät ja turhautuvat; he luulevat päidensä sisällä. Näin sai verukkeen ängetä liki, vaikka oikeasti tuttuuden aste on kohdattaessa tervehtimisen luokkaa. Saipa sanoa, vaikkei oikeasti tiedä mistään mitään, ja senkin ilmaisee liian kovaan ääneen sekä maksimaalisen epäsympaattisesti.

"Miksi moittia kaksinaamaiseksi osoittautunutta ihmistä? Hänhän taitaa vain olla keskimääräistä rehellisempi."

Puhuminen helpottaa. Ihan sama, että onko sokea eikä erota toisistaan harja- ja tasakattoa, tai älykääpiö, jolle kahdeksan ja kahdeksantoista ovat sama asia. Oliko edes tosiasiallisesti olemassaolevaa läsnäolo-, puhe-, esitys- tai äänestysoikeutta; sama se, koska tuli niin hyvä mieli ettei edes tajunnut puhuneensa tyhjille seinille.

Minä en terapoi itseäni osallistumalla lumedemokratiaan ja näin luovuta nimeäni niin olemassaolon oikeutuksensa menettäneen kuin hyvän hallintotavankin kadottaneen pelleilyentiteetin alibiksi. Tässä lajissa on vain elinvoimaiset, toimivat sekä epäonnistuneet; siitä sopii kunkin tehdä omat johtopäätöksensä. Jos pystyy.

No, seuraavaksipa joku ihan muu; päässään enin osa porukan kaljamäyräkoirallisesta; alkoi ohikulkiessani huutaa, että pitäisi muka lausua runo. En lausunut. Nauran, kun käyntiäni hiljentäen otan aurinkolasit päästä; katson, mistä kummasta lähtee noin rujo ääni. Kohtasillään se jo oikein haistattelee; mainitsee oikeat etu- ja sukunimeni.

"En lausu runoa. Hidastan käyntiäni ja käännyn nauraen katsomaan, että mistä kummasta lähtee noin rujo ääni."

Emme ole edes hyvänpäiväntuttuja. Itseäänesittelemättömän ventovieraan kuvitelma oikeudesta nimellä puhutteluun tullee kaiketi sitä, että kyttäsi jäsenlistaa someryhmässä, johon en sitäpaitsi ole kirjoittanut noin kahteen vuoteen ja siivosin myös jäljet perässäni. Näin hän tekee, koska kaiketi siten luulee olevansa jotakin. 

En tuomitse. Jokainen on mitä täytyy, voi tai itse haluaa olla; useimpina aikoina en voisi siitä vähempää välittää. No, ihminen voi yllättää myönteisestikin; nytkin seurueen vähemmän sekavat hyssyttelevät&hillitsevät huutelijaa. Voi kuulkaa; ihminen on ihminen jo itsearvoisesti, ilman kaikensortin persuilujakin.

Johan minä täälläkin sen seitsemättä vuotta olen viihtynyt. Koskaan en ole ollut paikassa, josta ei olisi päässyt poistumaan, irtisanoutumaan tai muuttamaan. Koskaan ei ole taivuteltu jäämään, itketty perään eikä pyydetty takaisin. Ajanmittaan olen aina toipunut niin lähdöstä kuin tavastakin millä se kulloinkin tapahtui.