Liian alhainen peli

Joskus luulin puheita pelaamattajättämisestä voittaakseen pelkuruudeksi tai kohtalonpalvonnaksi; puuhasteluksi, johon en ikinä itse sortuisi. Mutta olisiko sittenkin niin, että ei sitä täysin perättömästä asiasta näin puhuttaisi? Siihen päädyin, kun tapojeni mukaisesti torstaina paikallislehtiä luin.

Luin, että toimitusjohtajana oleva mediokraatti(amk) nimitti kansanopiston journalismilinjan alumiinin päätoimittajaksi. Olenpa hyvilläni, kun en mokomaan ikinä hakemuksellani sekaantunut tai epäsuorasti nimelläni taannut nimelläni kilvan arvollisuutta. Hetkittäin se kiivaus, jolla haettiin; kyllä nauratti, toki.

Siinä oli jokseenkin samaa tuntua kuin nuoruuteni kaupungin sanomalehden pääkirjoituksessa, jossa letkautettiin ettei ongelma ollut teollisuusvartijan voitto Markkinointi-instituutin tiedottajatutkintolaisesta. Ongelma oli, jos tämä oli edustava otos Suojelupoliisin etsivien tasosta kaikenkaikkiaan. 

"Luulin pelaamattajättämistä voittaakseen pelkuruudeksi tai kohtalonpalvonnaksi, johon en itse ikinä sortuisi."

En tosiaankaan pitänyt niistä kirjoituksista, päinvastoin; monasti suorastaan suututti. Lopulta mokoma puolisivistynyt älyllinen laiskuus kypsytti ratkaisuun; lopetin tilaukseni, mutta vain hetken päästä huomasin olevani talon töissä itsekin. Millainen teksti, sellaiset tekijätkin; tulin silloin huomaamaan.

En tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa, kun nyt torstaina kulkiessani poikkesin muuan pirttiin; näin tahattomasti ja vailla tarkoitusta TV:stä kamerataidottoman Ylen alueradion toimittajatädin hapuilemassa livensä kanssa. Se oli peräti toinen esitys, mutta ne eivät olleet edes leikanneet möläytystä pois lähetysten välillä.

Televisiossa ne sanovat tätä liveständäriksi, joka on ihan oma taiteenlajinsa. Lopputulosta voi vain seurata ihaillen, kun suorittajana on hän kuin niin tahtoo ja osaakin. Se on jotain muuta kuin täkäläinen moniosaamattomuusmalli, jossa tärkeintä on avokonttorin kaikkien kuukausipalkkojen turvattu asema.

"Kamerataidoton YLE:n alueradion toimittajatäti hapuili livessä kanssa, mutta möläytystä ei jälkeenpäin leikattu pois."

Ollapa kerrankin muuan yleisötilaisuus, jossa salissa joka ainoaa puhujaa kuvattiin; kameratolppien naamoista näki, että olisi haluttu repivä riita ynnä kunnon vihanräiskähdys. Turhaan, ei tullut. Porukkaa riitti pyytämään kaikki äänensä avaajat radiohaastatteluun, sekä vielä tekemään still-kuvituskuvaakin rakennuksesta ulkoapäin.

Viimeksimainitun sankarin kun näin sohimassa kännykällään; ärähdin ohimennessäni, että ”loppuiko sinulta ehkä yle-vero kesken, kun ei ole edes kunnon kameraa?”. Heh, ikäänkuin en tietäisi tekniikan olevan alkeellisin mahdollinen ylitettävä raja tai vähämerkityksisin kriteeri lopputuloksen arvioinnissa.

No, sainko samat takaisin, kun eräs osuuskunnan pitämän lehden ilmeisen kuukausipalkastaan huolestunut toimittajatar yritti kanssani riitaa otsikolla ”kirjoittaako tietokoneesi tekstisi?”. Hänen vaivansa oli kai ollut osumiseni liian liki huomauttaessani automaation kummasti helpottavan verkkomestarointia.

"Kameratolppien naamoista näki, että olisi haluttu repivä riita kera kunnon vihanräiskähdyksen. Ei tullut."

Tiedäpä häntä. Ei saanut hiljaiseksi, huutamaan tai edes havaittavaa reaktiota yleisöltäkään. Noteeratuksi tuleminenhan se on ihmiselle niin rakasta; tuon olen tiennyt iänkaiken, kun kuulin ajatuksen muuan varhaisen journalistisen esikuvan suusta. Periaate mahdollistaa niin alhaisia kuin ylhäisiäkin toimintamalleja.

Ei ihminen läheskään joka kerta kysyessään tietoa halua. Yhtähyvin hän voi olla huomionkipeä, kade, turhanutelias, haluaa nolata tai ihan vaan saada kysytyn hiljaiseksi. Kysyminen voi myös olla tarpeellista, koska onhan ihmisissä niin monensortin oman elämänsä sankaria, performanssiartistia ja huijariakin.

Siispä; tietty kyynisyys on suotavaa, jos joku käy puhumaan kentän äänestä, demokratiasta, oikeudesta tai yleisestä edusta. Mutta ei se tosin täysin olematontakaan ole; tietämättömyys, passiivisuus ja vaikutusmahdollisuuksiensa vähäisyyteen turhautuminen ovat vakavia kypsän sekä vakaan demokratian ongelmia.

"Saa suhtautua kyynisesti, mutta aina kentän ääni, demokratia, oikeus tai yleinen etu eivät ole tyhjää puhetta."

Mitäpä jos Brexitkin oli jotain muuta kuin sitä populismia, nationalismia ja rasismia, joilla muutamien hyvinvalikoitujen valheiden välillä aikanaan liputeltiin? Eräiden harvojen brittiläisten rahamiesten tarkoituksellinen keikaus, jotta omat ahneus ja valtapyrkeet edistyisivät kaikkein uusimman liberalismin hengessä.

Sitä pohdin, kun torstain päätteeksi Ulkolinjan katsottuani avasin Losurdon Liberalismin mustan kirjan. Tosiaan; paljonkohan l-sanassakin on pohjimmiltaan silkkaa Ranskan vallankumouksen tietämättömyyttä tai ymmärtämättömyyttä? Olivat ne varhaiset liberaalit 1700- ja 1800-luvuilla vain nimittäin niin kummallinen joukko.

Sepä vasta alhaista onkin, jos samaan aikaan vaatii edustusta tai kansalaisoikeuksia, mutta itse omistaa orjia. Vai onko viittaaminen siihen pelkkä halpa henkilökohtaisuus, jolla marginalisoida oikeutettu valtiollinen pyrkimys? Niinpä. Sanat ovat tärkeitä, mutta tärkeämpää on tietää kuka niitä käyttää ja mihin.