Kuka lehtesi oikein lukee, osa 2?

(Kuva: Jari Kähkönen) Kynämiehen vanha ja uus'. Linkkuveitsellä teroitettu kirjoitusko-

neen korjauskynän jämä; valokuvattu pöytävalaisimen alla, läppärin näppiksellä ma-

kaamassa. Kaikki kolme jätettä hävitettiin aikanaan asianmukaisesti, mutta linkkarin 

kohtaloa en kyllä jaksa varmasti muistaa; se olikin niistä ainoa, minkä olisin välittänyt 

säilyttää.

Vuosituhannen alussa tein pahemman kerran virhearvion, kun luulin yksityisen turvallisuusalan kasvaneen kyllin kantaakseen oman median. Että voisi olla olemassa muutakin kuin firmojen mainokset, herrojen "lehti" ja liiton viesti, koska vast'edes keskustelua käytäisiin moniäänisesti sekä useampiin suuntiin.

Pian tosin digimurros osoitti, että aiheet eivät pysy liikkumattoman hiljaisina paperiaikakauslehden numeron julkaisua odottaen. Kontrollin aikana Securitaksen viestintä-ätäkki yövalvojiensa puolustukseksi ja Helsingin poliisin asepäällikön vallanmenetysuutiseni huomiotta jääminen olivat pirun kiusallisia kokemuksia.

Entäpä Turvasanomat? Politicon Shafer on armoton "Moniko edes kaipaisi mikäli // lehti katoaisi // ?". TS:tä tuli avoimesti saatavilla oleva verkkojulkaisu, jota kukaan ei muka lukenut, mutta silti kaikki tiesivät mitä kenestäkin oli kirjoitettu. Edessäpäin heille vihjailtiin ja seläntakana naureskeltiin sekä suorastaan hekumoitiin vahingonilolla.

"Vuosituhannen alussa erehdyin pahemman kerran; luulin yksityisen turvallisuusalan kantavan oman median."

Tätä kirjoitettaessa olen valmis tunnustumaan, että vein Turvasanomia liikaa älykkölehden suuntaan, mikä osaltaan edesauttoi jo muutenkin käynnissäollutta marginalisoitumista. Kolmen otsikon pääkirjoitukset ovat ylisatavuotiaiden perinnesanomalehtien juttu; sitävartenhan niissä on se pääkirjoitustoimituskin.

Kohtalo oli sama kuin kaikilla lehdillä, joita kukaan ei pääomita, toimita, siteeraa, kannata tai tarvitse. No, toisaalta; eihän Kontrollikaan enää monta vuotta minun joukosta poistuttuani ilmestynyt. Yrittivät paperia, sähköistä, blogia ja keskustelupalstaakin, mutta volyymi katosi sekä asiakassegmentti hajosi taivaan tuuliin.

Totuus on, ettei pienten erikoismarkkinoiden lehtiä voi olla monta. Kun viimeisiä koskaan lukemiani paperi-Kontrolleja silmäilin, häpesin näkemääni; siitähän oli tullut kuin jokin niin kutsuttu kamppailulehti. Kuka tuota luki ja vielä siitä maksoikin? Niinpä. Moiseen nolouteen päätyäkseen oli sielläkin tehty pitkä matka.

"Kontrolli kadotti volyyminsä ja asiakassegmentti hajosi. Pienten erikoisten markkinoiden lehtiä ei voi olla monta."

Kyllähän sitä ennenkin sparraajani säännöllisesti kysyivät minulta, että onko TS joku oma blogini vai tekeekö se vielä joskus läpimurron. Turhaan. Kun ollaan vailla kannatusta ja asiat toimivat heikosti eli siis jo marginaalinkin marginaalissa; tilanne on mahdoton. Silti; journalismi ei koskaan ole myytävänä eikä ota käskyjä vastaan.

Oliko järkeä sekä kaduttaako; niitähän ainoa tänne asti edennyt, jostain vanhaa kaunaa kantava kummajainen odottaa, eikömitä? Suotta. Joka ainoa juttu, jotka tein tai julkaisin, puolusti paikkaansa. Tietenkin haluaisin jälkeenpäin korjailla joitain yksityiskohtia, jos vain voisin; olenhan oikea toimittaja. Sitten seurasi, heh, normalisointi.

Paljon on tosiaan vettä virrannut Vantaanjoessa; nyt ison firman pääluotto ja niin kutsutun liiton puheenjohtaja tuomitsevat aseet valtakunnanverkon eetterimediassa asiakaspalvelua ylistäen. Muulloin voidaan kirjoitella anonyymisti kotisivuille ja Vanhusbookkiin, sekä olla häiritsemättä koko alan nimissä puhuvia pomoja.

"Oliko järkeä sekä kaduttaako? Niitähän ainoa tänne asti edennyt, vanhaa kaunaa kantava kummajainen odottaa. Turhaan."

Siksi päädyn toteamaan vain, että tänään yksityisen turva-alan väellä on ansaitsemansa lehdet ja julkisuuskuva. Ei aikanaan osattu sanoa, että mistä halutaan lukea eikä miten kirjoitettuna. Muuta ei koskaan kuultu kuin haukkumista ja räkätystä; jos joku olisikin totuuden tiennyt, hän ei olisi sitä uskaltanut sanoa yhtään mitenkään.

Millainen yleisö, sellaiset toimittajatkin? En yhäkään käsitä usean mukanaolon motiiveja; tiedonvälitys ja yleinen etu olivat heille vieraita käsitteitä, sekä kirjoitustaitokin oli mitä oli. Leikin loputtua kukin lähti omaan suuntaansa, mutta itse sain käytännössä kokeilemalla tietää, että mikä olen miehiäni. En valita osastani elämässä; olen tyyni.

Turva-alan oma media asetti kuitenkin yleisönsä nokatusten totuuden kanssa itsestään; sitä se ei kestänyt, koska on kollektiivisesti joko keskenkasvuinen tai peräti häiriintynyt. Olkoon. Moista en osaa korjata, en tiedä kuka osaisi enkä suuresti välitäkään. Minä näet työskentelen vain maksavaa yleisöä palvelevien lukuun. Tämä? Pelkkä harrastus.