Levottoman päivän kronikka

Oli Capitolin häpäisy Washington D.C:ssä, Kaikkonen sääti sivareiden asioissa ja maakunnassa oltiin käyvinään kirjallisuuskeskustelua. Siinäpä kelpo aiheet tähän levottoman päivän kronikkaan. Puhuupuhuupuhuu, mutta vähän tekee; onneksi lopulta kaikki meni hyvin tai on niinkuin tuleekin. Kenen mukaan?

D.C:ssä tilannekuva vääristyi tiedustelun puutteiden takia ja siksi alimittaiset reaktiot tulivat myöhässä. Muu ei tätä selitä; onneksi vainajaluku on yhäkin vain viisi, mitä voidaan jo sinänsä pitää menestyksen merkkinä. Niinikään vaalitulos saatiin tästä huolimatta vahvistettua.

Siviili ei sitä tiedä, mutta oikeissa korkean turvallisuuden ympäristöissä on aina olemassa hätä- tai pikalukitusprotokolla. Silloin kiinni menee paitsi kuori, mutta myös seuraavana kulkuväylällä olevat tilat. Protokollaa hyödynnetään kaikkiin uhkakuviin; Washingtonin kaltainen joukkoryntäys on vain yksi monista.

"Puhuupuhuu, mutta vähän tekee sekä onneksi lopulta kaikki meni hyvin tai on niinkuin kuuluukin. Kenen mukaan?"

Sen jälkeen suunta on joko evakuointiin, suojautumiseen tai etsintään päin; valinta ratkeaa täysin kulloisenkin tapauksen yksityiskohtien perusteella. Evakuointiin mennään, jos päällä olevaa vaaratilannetta ei muuten saada hallintaan. Suojautuminen tulee kyseeseen, jos liikkuminen on olot huomioiden huonompi vaihtoehto.

Etsintä ei suinkaan ole hupailurasti; se riippuu täysin siitä kuinka vakavaa asiaa tiloista tavoitellaan. Useimmiten kuitenkin vain varmistetaan tai tarkistetaan, koska muuten turvallisuuden korkea tavoitetaso ei säily. Keskeisintä on tietää joko kaikki tai mahdollisimman paljon, sillä muuten toimintaa ohjaava tilannekuva vääristyy.

Kukin voi tosin tykönään miettiä, että näyttääkö tilannekuvansa oikein läheskään aina; tai mitä oma kuorisuoja sanoisi, kun ulkona mellakoidaan. Niinpä. Sen takia pitää olla turvallisuusjohto, joka huolehtii päivittämisestä...tai, no, ottaa edes vastaan politiikan toimittajien tyhmät kysymykset -->> turvatoimet.

"Kukin voi tykönään miettiä, että näyttääkö tilannekuvansa oikein tai mitä oma kuori sanoisi mellakasta."

Turvallisuushenkilöstön pitää keskittyä pitämään kaikki kolme kehää hallussaan. Ne ovat turvallisuusjärjestelyjen osasia, joista en kuitenkaan nyt tarinoi yksityiskohtaisesti. Vastuu ei pääty vaikka ulkona paikallispoliisi valvoisi mielenosoitusta, sekä kohteen vip-henkilöillä olisi erilliset henkivartijat.

D.C:ssä kävi kuten kävi, koska vastuussa oleminen ei toiminut. Näemmä Capitol Police yritti väsyttää ja de-eskaloida, mutta tulos ei ollut kaksinen. Alimiehitys ja alivarustelu näkyivät pitkään matkaan. Onneksi reagoimattomuus ei muodostunut siksi perinteiseksi ristiriitaiseksi viestiksi, josta oikea mellakka vasta alkaisi.

Harva huomasikaan kuinka puolustusministeri Antti Kaikkosen(kesk) ajanmukaisen asepalveluksen haikaus teetti hänellä taas melkoisen henkisen kuperkeikan. Pyrky näyttäisi olevan palauttaa siviilipalvelusvelvolliset 1960-luvun työvelvollisiksi eli armeijan lapiosotilaiksi virka-avun antamisen varjolla.

"Onneksi reagoimattomuus ei ollut perinteinen ristiriitainen viesti, joka lopulta sytyttää täyden mellakan."

Vaikka asia on ollut selvä jo yli 40 vuotta, kun Puolustusministeriöstä poistuttiin ja Työministeriöön siirryttiin. Piittaamatta siitä, että kenelläkään ei ole mitään käyttöä noin pienelle, hitaasti mobilisoituvalle, varusteettomalle sekä huonosti käskettävälle joukolle. Mutta hokekaa te sitä kokonaisturvallisuus -hukkasanaanne vain.

Sivari ei tee puolustuslaitosta hyödyttävää työtä. Useimmilla heistä on vaikeuksia käyttää väkivaltaa, joka on aina jotenkin läsnä yjt:ssä. Te-hallinnossa ei tunneta palveluspukuja, varastoja tai autovarikkoja; kunkin maastotaidot ovat arvoitus ja niitä ei palvelusaikana harjoitella. Siksi sivarilakiin ei koskaan laitettu virka-apupykälää.

Jos kuvittelisin puhuttelevani ministeri Kaikkosta suoraan, sanoisin hänelle että lakkaa kiertelemästä mädän järjestelmän ympärillä niinkuin se jotain merkitsisi. Tämänkertainen hupailu perustuu yksinomaan siihen, kun kurkkusalaattipellet nillittävät "Miks’ meidän täytyy kunnei sivaritkaan?". Asevelvollisuus on kuollut.

"Tämänkertainen hupailu perustuu yksinomaan kurkkusalaattipellejen miksei sivaritkin -nillitykseen."

Pohjoiskarjalaista kirjallisuuskeskusteluakin ilmeni. Pentti Stranius kirjoitti asiasta 30.12.20 Heilin yleisönosastossa ja jatkoi siitä KU:n blogissaan 5.1.21. Veli-Matti Hyttinen vastasi 6. tammikuuta edelleen Heilin yleisönosastossa, sekä Aimo Salonen teki saman lehden takakanteen koko sivun jutun toimittajan kommenttilaatikoineen.

Lisäksi Kari Tahvanainen nosti blogimerkinnän Ukrin FB-ryhmään, mutta kummempaa keskustelua ei ole toistaiseksi syntynyt. Yksinpuhelulla mennään; minulle tämä on selviö, koska skenen perinteet, toimintatavat ja ihmiset väitettyine ajatuksineen ovat tulleet menneinä vuosina suorastaan kiusallisen tutuiksi.

Siellä ei muuten sitten pyyteettömyys, rohkeus, oma-aloitteisuus, uusi ajattelu tai olemassaolevan toimimattomuuden kritiikkikään kuki; sikäli, jos siis hienovarainen vihjaukseni meni joltakulta tyystin ohi. Minäminäminä. Minun kirja. Minun lehtijuttu. Minun elämäntyö. Minun kuppikunta. Ja niin edelleen loputtomiin.

"Tällä skenellä eivät pyyteettömyys, rohkeus, oma-aloitteisuus, uusi ajattelu tai toimimattomuuden kritiikkikään kuki."

En odota näkeväni Karjalaisen kulttuuritoimituksen esimiehen, toimituspäällikön tai päätoimittajan vastausta. Sensijaan; eiköhän vähintään kymmenen omaneduntavoittelijaa ole jo tarjoutunut keikkansa menettäneen suunsa avanneen rohkean paikalle. Ja lisää tulee koko ajan. Heihin en kuulu enkä liity.

Tämä on suurin syy kirjallisuuden asemaan Pohjois-Karjalassa. Eivät tätä tee omistajat, johtajat tai päälliköt yksin; he määrittävät oman asialistansa tapahtuneeksi todellisuudeksi, koska voivat. Mikseivät voisi? Mikäänhän ei koskaan muuksi muutu, koska niin paineet kuin kannusteetkin siihen puuttuvat aivan täysin.