Poistaminenkin voi olla elämää isompi asia

(Kuva: Jari Kähkönen)

Iltalehteä en yleensä välitä lukea, mutta somevirrassani tuli vastaan tämän jutun linkki. Siitä sain aiheen kirjoittaa, että mitä kaikkea voikaan sattua yleisötilan poistamistehtävällä. Luuletko tosissasi osaavasi siinä kuin tai olevasi ammattilaista parempi? Ajattelepa uusiksi. Et tiedä mitään.

Aina sillointällöin saa kuulla, että poistaminen on muka vain sanomista asianomaiselle että tämän täytyy lähteä. Ihmekö tuo? Mitä yksityisemmästä ja laskuttavammasta turvallisuuspalvelusta on kyse, sitä enemmän soittaja tai napistapainava on ensisijassa kiinnostunut oman mielenrauhansa suojaamisesta.

Hälytyslaitteetkin voivat olla epäkunnossa, mutta se ei kiinnosta ketään; joko on tultava aina heti paikalle tai etämentalistina pääteltävä signaali aiheettomaksi. Jos kaikki on teknisesti kunnossa; soittajaa ei välttämättä löydy ja painikkeet pitää käydä läpi yksitellen. Kutsuja ei ikinä myönnä, että hälytti nyt vain koskei muutakaan keksinyt.

"Poistaminen on muka vain asian sanomista kyseessäolevalle. Kutsujaa kiinnostaa lähinnä oma mielenrauha."

Kaksi henkilökuntaan kuuluvaa voi myös sanoa kahta eri asiaa, kun heiltä kysytään kenet poistetaan; se on osa ihmisluontoa, koska tilanne on liian jännittävä kysytylle. Vai pärskähtikö sisäinen ilkeys ja nauraakäkätelläänkö ilkeästi, kun paikalletullut vei osoitellun rivakasti pois? Niinpä. Välillä sitä mietti itsekin.

Jollekulle saattaa siis tulla yllätyksenä, että poistumaan määrätty ei halua poistua tai kyseenalaistaa määrääjän ihan muutenvaan.Yleisvetkuttelu menee nopeasti erityisiin muotoihinsa kuten tinkaamiseen, kyselyyn tai pommittamiseen. Ihan mitä vain, että pääsisi pois häpeällisestä tilanteesta tai mielellään vielä voittaisi väännönkin.

On loppujenlopuksi aika sattumanvaraista, että älyääkö asianomainen aukiolevan oven, josta saa mennä; tällöin ei vain voittaisi, mutta saisi osakseen koko elämän. Kyse on torjutuksitulemis- ja hylkäämisjutusta, vaikka suorittajaa eivät yleensä mielensisäiset myllerrykset sanottavasti kiinnosta: lopeta jo, mene vain ulos.

"Kaksi henkilökuntaan kuuluvaa voi myös sanoa kahta eri asiaa poistamisesta, koska heitä jännittää liikaa."

Mikäli kierrokset yhä nousevat; seuraava eskalaatioporras on äsähtely. Tuo tiuskimisensekainen ilveily esittää, että poistettava on vihainen. Ihan tosi? Hän ei kyllä älyä ilmaista asiaansa kovin viisaasti, koska tuossa kohtaa moni suorittaja ottaa tiukasti kiinni ja sitten alkoivat hippulat vinkua lennettäessä ulos vauhdilla.

Ja jos nyt eivät alkaneetkaan; vahingoniloisten turhanuteliaiden kyttääjien ei tarvitse luulla, että pelätään. Oppineemmat sekä kokeneemmat ymmärtävät jo ihmisluontoa; haukku tekee harvoin haavan. Moni äsähtelijä on sitäpaitsi kännissä, huumeissa, sairas, kehitysvammainen, häiriintynyt tai muu huomiota hakeva poikkeuspersoona.

Sellainen ei siis yleensä käsitä, että jos omaa koskemattomuuttaan puolustaa, kun ”rikkojalla” on oikeus puuttua siihen; saa rohkeudestaan itselleen pelkkiä vaikeuksia. Voimankäyttö ei nimittäin ole mitään teatteripeliä; oikeat ihmiset niittaavat ja ruttaavat oikeita ihmisiä. Turha pyrkiä leikkimään uhria; vammat ovat todellisia.

"Äsähtelijä ei ymmärrä hankkivansa vaikeuksia, kun yrittää 'puolustautua' lakimääräistä toimivaltaa vastaan."

Ollaan siis yhä selkeämmin sillä rajalla, että peruspoisto muuttuu oikeustoimesta voimankäytöksi. Kirjoitin muistiinoihini takertumisesta; lukijan pitää ymmärtää, että edeltävä oli henkistä takertumista kanssaihmisiinsä. Nyt tartutaan kiinni tapahtumapaikan fyysiseen ympäristöön; ovenkarmi kaksinkäsin, se on klassikko.

No, tämähän järjestyy. Seuraavaksi pahinta on heittäminen, kaataminen, ryvettäminen tai muu koskemattomuutta loukkaava teko, jolla luullaan saatavan poistajasta avuttomuusreaktio tai ylireaktio eli ”turpaanmättäminen syyttä”. Ei auta. Tämä meni fyysiseksi kamppailuksi, jotkut poistetaan ja toiset otetaan kiinni.

Poistettavat tekevät tälläistä, koska luulevat tienaavansa vahingonkorvauksilla. Sitten on julkisuudenkaipuiset, mutta sitä eivät kaikki edes saa, ja harvan julkisuus tulee olemaan toivotunlaista. Jos on vino minäkuva sekä ihmiskäsitys, ei älyä mediallisen käsittelyn lopputuloksena voivansa päätyä näyttämään pelleltä, hullulta tai sääliöltä.

"Edellinen oli henkistä takertumista kanssaihmisiinsä. Nyt meni fyysiseksi: kaksin käsin ovenkarmista on klassikko."

Tätänykyä turvallisuutta työkseen tekevän vaivoiksi ovat myös tulleet videoijat. Luulevatko ne oikeasti, että välineensä tekee heidät koskemattomiksi? Toivottavasti eivät. Kaikki edelläkerrottu kuitenkin moninkertaistuu vaivalloisuudessaan, jos tarkoitus on pelkästään manipuloida lopputulosta; saada se yksikin v-sana nauhalle.

Minä olen näitä videoita jo jonkin katsellut; näen ne sellaisena mitä ovatkin. Joskus tulee valitettavasti esiin heikosti perusteluja toimenpiteitä tai suoranaisia väärinkäytöksiäkin, mutta harvemmin kuin yleensä kuvitellaan. Tätä en muuten kirjoittaisi, mutta kun aina kaikki luulevat kyse olevan sellaisesta.

Niin sanotut turvallisuuspäälliköt eivät yleensä ole tässä suhteessa valistuneempia kuin kohteen, työvuoron, alueen tai tuotantolinjan esimiehetkään. Eikä kenelläkään näytä olevan kanttia sanoa, että juuri tuohon syyllistenhakemiseen ja ongelmien hyssyttelyyn mokomat hankurivideograafit performanssillaan tähtäävätkin. 

"Tätänykyä vaivoina ovat myös videoijat. Yritetään vaikuttaa lopputulokseen manipuloimalla."

Fiksut eivät mene mokomaan dramaan mukaan, ja ammattilaiset osaavat hoitaa niin että sekaantuminen loppuu ennen tappelua eikä toimenpidettä keskeytetä. Siinäkin olisi jo kyllin, koska tahallisen pilkallinen, hankala ja provosoiva käyttäytyminen on inhottava kokemus sinänsä; mutta tähänhän asia ei välttämättä jää. Valitettavasti.

Kyllä minä tiedän, että Suomi ei enää ole maa, jossa Korkein oikeus vahvistaa ravintolassa meluava voitavan poistaa lyömällä nyrkillä kasvoihin. Eikä edes ole sen suurempaa väliä, vaikka tuli erehdyksessä lyötyä väärää henkilöä; nimittäin sitä, joka ei ollut melunnut. Mutta on tämä nykyinenkin meininki kyllä aika outoa.

Minäkin olen muuttunut. Ennen ajattelin, etten julkisesti tai siviilin kuullen suostu repostelemaan toverin tekemisiä; erityisen visusti vaikenisin tehtävistä, joilla en olisi ollut henkilökohtaisesti paikalla. Tätänykyä olen kynämies ja voin kirjoittaa mitä haluan mistä tahansa inspiroivasta aiheesta. Arvailu sekä repostelu on leipätyöni.