Miksen kirjoita turva-alan ay-politiikasta

(Kuva: Jari Kähkönen) Mennyt on mennyttä.

Toivottavasti kukaan ei odota minun käsittelevän yksityisen turvallisuusalan yhteiskunnallista tai ammatillista edunvalvontaa. Niitä voidaan joskus aihe suoden sivuta, mutta pääosassa älköön olko koskaan. Itse olette, kuulutte ja maksatte; teidän siis tulisi toimiakin, eli turha on vilkuilla tännepäin.

Olin toivonut karistaneeni kaikki mahdolliset turhakkeet, kun aloin bloggata ja lakkasin tekemästä näytemielipidekirjoituksia portfoliooni; tiedä sitten olivatko turvaniilot edes pahimpia vai vievätkö voiton amatöörivalokuvaajien hangaroundit? Nolla pistettä trollillekaan, jonka ainoa liittäisyys olisi Omakantaan.

Kuitenkin, maamme yhteiskunnallisista kummallisuuksista johtuu, että ajoin ei ole varma onko vuosi 1980 vai 2020; ikäänkuin Lepakko olisi vallattu toissapäivänä ja Maukka Perusjätkä soisi taustalla. Pekka Haavisto taas olisi yhä arvaamaton radikaali, jonka UM:n virkamiehet haluavat joko tottelevaiseksi tai katoavan.

"Olin toivonut karistaneeni turhakkeet, kun aloin bloggata ja lakkasin tekemästä portfolioon näytemielipidekirjoituksia."

Näin minä ajattelin, kun äsken laskin käsistäni Seppo Lampelan ja Miika Mehmetin Väkivallan perintö -kirjan. Mieleeni muistui sekin, kun Lennart Geijerin kerrotaan astelleen Ruotsissa OM:n ministerismiehenä, mutta vain havaitakseen olevansa vahtimestarin lisäksi talon ainoa sossu. Se siitä kansankodista ja tasa-arvosta.

Miksi siis vartijat eivät erheellisesti luulisi minun itkevän, kun ”en enää saa olla vartija” ja yläpuolelleni asettujat aina muistuttaisi minun olevan ex-vartija? Voivoi. En ollut koskaan niin pahasti petetty ja täysin hylätty; lähinnä sitenhän tullaan toimimattomaksi persoonaksi, jolla on tuollaisiin luuloihin sopiva henkilökohtainen ongelma.

En liioin usko menettäväni ammatillisesti, jos pidättäydyn ymmärtämästä toista ja selittämästä kolmannelle hänelle täysin vierasta sekä käsittämätöntä maailmaa. Eletään riskiyhteiskuntaa, kun t-sana on otsikoissa; silloin te kaikki olette olevinanne turvallisuustoimittajia tai -analyytikkoja. Kivat teille.

"Miksi siis vartijat eivät erheellisesti luulisi käänteisesti samaa kuin yläpuolelleni asettujat toisaalla?"

Eletäänhän samalla myös tunnustusyhteiskuntaa; luonnollisesti ne, joihin edellinen määrittely ei yllä, tunnustavat turva-alalla olijat ihmisiksi vain halutessaan jotain. Olen ollut siellä joskus itsekin; halusin vain ostaa rautatieaseman kioskista lehden, mutta silti joku ihme kyyppari tuli ihan pokkana selittelemään tiesmitä ravintolan avaimista.

Joskus toistakymmentä vuotta sitten, kun internet oli vielä uutta ja oli tapana roikkua tuntikausia bulletinboard-keskustelupalstoilla postaten; mukana roikkui myös runsaasti nyttemmin entisiä ”hyviä neuvoja” antamassa. No, omasta mielestään ainakin; jos samat foorumit olisivat vielä olemassa, kiertäisin mokomat mahdollisimman kaukaa.

Ollessani nimittäin itse proletaaria köyhällistöä; kirosin sangen synkästi nämä luokkaretkihenkilöt, jotka yksilökohtaisen virkamiehistymisen, yritystoiminnan tai muun vastaavan suojista suolsivat niskaan vierasta normia. Mokomat puhuivat vain lämpimikseen ja itseäänonnitellakseen. Prekaaritaitelijana en toista samaa. En.

"Tunnustusyhteiskunnassa turva-alan väki katsotaan ihmisarvoiseksi vain silloin, kun heiltä halutaan jotain."

Se taas ei ole minulle mitään, että totuudenpuhuja jää yksin ja epämiellyttävät mielipiteet marginalisoidaan. Kaikki jää mihin on jäädäkseen; vasta viimeksi, jos sittenkään, peräännyn omasta luovasta voimastani sekä itsenäisyydestäni. Yhden lauseen vastaus otsikon kysymykseen kuuluu: ei kiinnosta ja miksi pitäisikään.

Minähän en yksityisen turvallisuusalan opettajaksi, kasvattajaksi tai suorastaan hyväntekijäksikään ala. Se voi tarkoittaa, että nimi ei sadan vuoden päästä löydy kyltistä kadunvarrelta, mutta entä sitten? Kaikilla elävillä on oikeus määritellä tai jopa keksiä itsensä uudelleen; se ei ole minulta pois. Päinvastoin. Erisuuntiin, mars.

Mitä minuun tulee; sellainen on ammattiosasto kuin varapuheenjohtajansakin. Joka siis on yhtäältä vertaistaan mahtavampi, mutta toisaalta kykenemätön estämään edelläsanottua häväistystä, lienee totisesti niin avuton ettei häntä pystyisi auttamaan kukaan; onhan itseymmärryksen tai peräti oman tahdon puute täysin ilmeistä. 

"Se voi tarkoittaa, että sadan vuoden päästä nimeäni ei löydy kadunvarren kyltistä, mutta entä sitten?"

Jos vastaavaa havaittaisiin kollektiivin sijaan yhdessäkään ihmisyksilössä; hän olisi koht'sillään vapauksiinsa ja oikeuksiinsa kajoavien pakkotoimien kohteena vähintäänkin määräajan, jotta asiansa voidaan auttaa. Näin minä resuneerasin, kun muuna myöhänä marraskuun päivän päätteenä uutinen tapahtuneesta minut tavoitti.

Sitten pokerini petti. Hahahaaa. Pitkäänkö mennee, että siitä tulee koko porukan etuhenkilö ja esipuhuja? Taas kerran. Mikä tahansa menee läpi, sekä kaikki käy; kun ne keillä on toivoa, lähtevät itse. Loput yllättyvät surkeasti, koska he yksinkertaisesti katoavat, jos löytyvät viivan väärältä puolelta tai puhdistetaan vainoissa.

Jokaisella on ansaitsemansa palkka, työehdot, työt, kohtelu ja asema; heitä myös edustavat sellaiset ihmiset sekä järjestöt niissä puitteissa kuin kuuluukin. Jokainen tekee itse omat valintansa, jos ei, häikäilemättömät vievät kyllä kaiken hyödyn ja jättävät vastuun. Siksi turva-alan ay-politiikka ei enää kiinnosta minua eikä pidäkään.