Pro Publican Eric Umansky skuuppasi New Yorkin poliisin epäonnistumisesta mielenterveyspotilasta koskeneella tehtävällä ja vastuunpakoilusta. Kierteittäin pahenevassa murhenäytelmässä meni pieleen jokseenkin kaikki mahdollinen. Jos ei ole vastuuta, katoaa motivaatio muuttua paremmaksi; näin se vain on.
Asuntolan tai asumispalveluyksikön henkilökunnan asia ei ole kenellekään mitään opettaa; mahdollinen ovenavaamattomuuskin voi käydä hengenvaaralliseksi, jos ulosjäävälle ei ole paikkaa sumpussa tai märällä puolella. Asiakkailla kun on ne omat huoneet ihan hyvästä syystä; he ovat miedosti sanottuna ongelmallisia ihmisiä.
Jos on tuollaisen paikan vartija, ei ole mitään syytä antaa asiakkaan soitella yhtään mihinkään; kaikenviimeksi perättömiä vaarailmoituksia hätäkeskukseen, jotta saisi paikalle viranomaiset avaamaan huoneensa oven. Tai jos asiakas juoksee pitkin käytäviä puolipukeissa ja veitsi sekä puukeppi kädessä, sille pitää tehdä jotain heti.
"Tässä kierteittäin pahenevassa murhenäytelmässä meni pieleen jokseenkin kaikki mahdollinen."
New Yorkin turvallisuusviranomaiset ovat äärimmäisen isoja ja kiireisiä toimijoita; niiltä menee jokseenkin kaikki ihan pieleen elleivät kenttäesimiehet kuuntele radiota sekä pidä huolta tilannekuvasta. Olisikohan taas ajettu rallia keikalta toiselle yhdenmiehen iskuryhmänä ja unohtunut esimiehyys ihan tykkänään?
Tuossa kaupungissa mielenterveyspotilaita tulee vastaan ehtimiseen monilla eri tehtävillä. Siksi, vaikka sympatisoin kovasti erikoisyksiköitä ynnä hybridipartioita, en osta ajatusta, että ne olisivat ainoita autuaaksitekeviä. Kaikkien on osattava, koska muuten ei tunnista avuntarvetta ja seuraavaksi tilanne karkaakin jo sitten hallinnasta.
No, nyt paikalla on kaksi tavallista newyorkilaista poliisia, jotka vastaustavaillejääneinä repäisevät silmänlumeketjun mennessään lukitsemattomasta ovesta huoneeseen. Pro Publican haastateltavat pitävät sitä virheenä. Tämä on sitä oman harkintakyvyn käyttöä, josta koulutetuille ammattipoliiseille maksetaan.
"Koulutetulta ammattipoliisilta edellytetään harkintaa. Pitääkö huoneeseen mennä sisään vai ei?"
Uskalletaanko asia jättää silleen vai ei? Asiakkaalle on voinut sattua tapaturma, hän voi olla suisidaalinen ja valitettavasti jotkut eivät vain pärjää vapaudessa. Pahimmasta päästä asteikkoa on siis huomaamatta jäänyt hengenvaara ja pienimmästä on palaaminen paikalle uudestaan rauhoittelemaan samaa ihmistä.
Minä en tässä yksittäisessä tapauksessa jaa romantikkojen enemmistön kantaa, että noin välttelevä, kyseleväinen sekä selitteleväinen asiakas saataisiin puhuttua rauhalliseksi. Jokseenkin tuollalailla käyttäytyvät niin sanotusti kaksidiagnoosiset potilaat eli laittomin katuhuumein itseään lääkitsevät psykiatriset sellaiset.
Jos moiselle perustelee, että ”miksi olemme kodissasi”, vastaus ei pitkään pysy päässä. Niinikään, mikäli hän pystyy järkeistämään omaa käyttäytymistään; se on vain päihtymyksen sekä sairaudenkieltämisen yhteisvaikutusta. En tiedä; jos sitten kokenut psykiatrisen avohoidon tekijä osaa enemmän?
"Uskaltaako asian jättää silleen? Pahin riski on havaitsematon hengenvaara ja pienin riesa on paikkokeikka."
Mutta toisaalta, eivät koulutetut ammattipoliisit sekoile tuollalailla roolijaossa, emmi, ole päämäärättömiä ja kanna voimankäyttövälineitä mitä eivät hallitse. Mitä asiaa on olla etälamauttimen käyttäjä, jos ei ole varautunut tehottomuuteen, useisiin peräkkäisiin altistuksiin tai epäsymmetrisiin reaktioihin?
Ainakaan molempien poliisien saamana kriisi-interventiokoulutus ei näkynyt missään. Entä oliko ampuneella partion nuoremmalla käsi pistoolinkahvalla siksi, koska hänen harkintansa mukaan etälamauttimen jälkeen ampuma-ase oli tuolloin soveltuvin voimakeino? Parityö romahti; mieshän suorittaa kuin olisi yksin!
Siitä pääsen otsikkooni motivaatiosta muuttua paremmaksi mielenterveyspotilaiden käsittelijäksi, jos töppäilystä ei tule seurauksia. Miksi poliisi voi Amerikassa ampua noin huolettomasti? Jottei olisi, että se ampuu niin herkästi kuin julkisesti tiedetään, koska vaan voi. Jokaisella kansalla on ansaitsemansa poliisi.
"Jos seuraukset puuttuvat, on syytä kysyä, että mistä motivaatio oppia paremmaksi mielenterveyspotilaiden käsittelijäksi."
Jonkinverran tiedän Pro Publican jutussa mainitusta Eleanor Bumpursinkin tapauksesta 1980-luvulta. Siinä vuokrataloviranomainen, vuokratalopoliisi ja New Yorkin sosiaalitoimen useammatkin tasot päästivät otteensa irti ennenkuin NYPD:n erikoisyksikkö rynnäköi sisään ja tapahtui niinkuin tiedetään tapahtuneen.
Minusta se kertoo jotain yhteiskunnasta, jos kuvitellaan luottamussuhteen syntyvän tuostavain kuin säilykepurkin avaisi; virastosta päivää, lopeta tuo heti ja kerro ongelmasi tiivistetysti. Eiköhän ruma totuus ole, että joistakuista ei vain välitetä ja siksi heidät joko sivuutetaan kylmästi tai pannaan ruotuun kovakouraisesti?
Siksi poliisin rooli tulee ymmärrettäväksi; mitä se viimeisenä paikalletulijana millekään osaa tai voi? Etenkin, jos de-eskalaatio on kiva juttu onnistuessaan, mutta käyttöön ei ole niin kannustetta kuin pakkoakaan. Siksi toisekseen, jos ongelmat ovat järjestelmätasoisia, mitä kahdesta rivipoliisista? Seuraavat eivät ole heitä parempia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
OHJEET
Jos sinulla ei ole mitään sanottavaa, älä sano sitä täällä.
Pysy asiassa.
Ole asiallinen.
Älä chattaile.
Ohjeiden vastaisia kommentteja ei julkaista.
Toistuva ohjeiden vastainen kommentointi johtaa toiminnon sulkemiseen.