Parhaat turvallisuusratkaisut tehdään järki päässä

Kirjoitan tätä blogimerkintää Kuopion kauppakeskus- ja kouluväkivaltatapauksen kääntyessä hiljalleen pois aktiivisesta vaiheestaan. En minä tiedä kuka sen teki ja miksi; päämääräni on pitää tapausta seuraava jälkikeskustelu edes jotakuinkin asiallisena sekä oikein suunnattuna. Turvallisuudestahan tässä on kysymys.

Tällä hetkellä ajatellaan, että väkivalta tapahtui merkittävältä osin Savon ammattiopiston väistötiloissa, jotka sijaitsevat kauppakeskus Hermannissa. On ymmärrettävä, että sellaiset tilat pitää valita ja vastaanottaa huolellisesti harkiten. Koulun sekä kauppakeskuksen turvallisuus ovat usein kaksi aivan eri asiaa.

Nykyisin kauppakeskukset ovat usein yhtä ja samaa avointa tilaa, jossa voisi hupailla vaikka koko päivän. Koulussa näin ei ole eikä voikaan olla; kulku pitää rajoittaa vain tunnistettuihin, asiallisiin ja hyväksyttyihin henkilöihin. Sairailla, tasapainottomilla tai väkivaltaisilla ei ole pääsyä; olkoon aiemmin ollut mitä kulkijaryhmää hyvänsä.

Siksi virheellisin mahdollinen ajatus juuri nyt on vaatia vartijoita joka ovelle, heille aseita tai ”metallinpaljastimia”. Höpöhöpö. Sellaisessa maailmassa ei enää tunneta toinen toistaan, luottamus ihmisten välillä on nolla ja siksi mitä tahansa voisi tapahtuakin. Juuri näin asioita ei saa hoitaa vaan järki on pidettävä päässä.

Turvallisuustyötä tekevät kaikki tiloissa liikkuvat. Mitä sen on väliä, jos olot ovat muutoin kuin vankilassa, mikäli varauloskäyntejä kiilataan auki ja sivuovikin avautuu pokerina selittäen? Turvatarkastus on täyttä pelleilyä, jos se ei ole kattava, rajaa tarkastettua tarkastamattomasta ja jokaista poikkeamaa niin havaita kuin selvitetäkin.

Erikoistuneen turvallisuushenkilökunnan on oltava valpas, motivoitunut, koulutettu ja varustettu. Se on paljon pyydetty, koska koulussa vahtimestarit tuppaavat olemaan kaikkea tekeviä yleishenkilöitä ja vartijat ovat pääosin poissa. Vetoan; älkää nyt ainakaan alkako holtittomasti jakaa mustakeltaisia lätkiä jokaisen paidanrinnukseen.

Niin, siinähän sitä sitten ollaan. Jos kukaan ei tunne eikä välitäkään tuntea kanssaihmistään, tiloissa saa kuljeskella miten vain ja väkivaltaa ennakoiviin vaaranmerkkeihin jätetään reagoimatta; niin eihän siinä muukaan auta kuin voimankäyttö. Ollaan viimeisellä rannalla ihmisyyden suhteen.

Paljon olisi voitu tehdä; esimerkiksi ohjata ulos, evätä opetus, toimittaa terveydenhuoltoon, tarkistaa, ottaa hallintaan, evakuoida ja hälyttää. Mutta ymmärtäähän tuon; nyky-yhteiskunta on pääasiallisesti turvallinen paikka, sekä ihminen torjuu kielteiset tiedot. Siksi reaktiot lähtevät liian hitaasti, joskus ammattilaisillakin.

Silti samalla pitää muistaa, että ihmisyyden suurin voima on hätään joutuneen kanssaihmisensä auttamisessa, sekä tapahtuneista tosiasioista oppimisessa. Näin on nytkin vaikka miedosti sanottuna pahalta tuntuukin. Hädän ja surun väistyessä avainsanat ovat järki päässä; se on turvallisuustyön ainoa kestävä perusta.

Lopuksi haluan ilmaista osanottoni omaisten suruun sekä toivottaa kaikille yhteisesti rohkeutta ja voimia.

Jälkikirjoitus 10.5.20 kello 18.28 

Asian esitutkinta valmistui 8.5.20. Tilastojen mukaan aamuvarhain kaksi poliisin omistamaa tietokonetta ja verkkoyhteyttä käyttävää tulee pyörimään blogiini, mutta tämä merkintä kiinnostaa heitä vain muutaman sekunninkymmenyksen. Sisätöissä lorvivia virkapukuisia, mitälienevätkään, jos on pakko jotain arvailla.

Pohjois-Savon koulutuskuntayhtymä hakee turvallisuuspäällikköä 1.11:ta tai sopimuksen mukaan alkavaan toistaiseksi voimassaolevaaan virkasuhteeseen. Ilmoitus alkaa:"Haemme osaavaan joukkoomme turvallisuuspäällikköä kehittämään ja vahvistamaan turvallisuuskulttuuria Savon koulutuskuntayhtymässä."

Näen ilmoituksen vahingossa, kun – kiitos liiallisen näyttöpäätetyön – oikean käden klikkisormeeni tullut elohiiri räväyttää auki verkkosivuston, joka ei itsessään olisi voinut vähempää kiinnostaa. Samat sanat sanon kyseisestä virastakin. Silti, paras valittakoon ja onnea matkaan; sitä tämä todellakin tulee tarvitsemaan.

Että siis, parempi myöhään kuin ei milloinkaan/tärkeät asiat ensin?