Syntipukkihyppy – luuletko aina tekeväsi oikein, jos itse vastaat teoistasi?

(Kuva: Jari Kähkönen) Tämä on näkymä Espoon
Kilon poliisin kellarin ikkunaan muuanna sydän-
talvisena perjantai-iltapäivänä. Se esittää myös
jännästi bonhoefferiläistä ajatusta tahdonvastuun
alaisuudesta; eikömitä?

Olen tiennyt aina, että ihminen syyllistää, menee henkilökohtaisuuksiin ja puhuu asioiden vierestä. Luinkin äsken Tuomas Teporan Sodan hengen, koska sodanajan mielipidetarkkailu sekä propaganda ovat minusta kiehtovia aiheita, joiden kautta voi sitäpaitsi oppia lisää maailmasta ympärillään. 

Pohjois-Karjala on oikeasti yksi iso muusta maailmasta jälkeenjäänyt kaappiputinistinen elämyspuisto, jossa yhtenäisyyttä ja yksimielisyyttä palvotaan tavoin, minkä kuvittelin kuuluvan lähinnä valtakunnanrajan itäpuolelle. Jos sinun mielipiteesi halutaan kuulla, saat hyvissä ajoin etukäteen tietää mikä sen tulee olla.

Minä ajattelen mitä tykkään sekä ilmaisen ajatuksiani siellä/silloin kuin huvittaa. Päinvastoin; parempi onkin, että tällöin useimmat täkäläiset vaieten vilkuilevat naama punaisena kattoon tai nurkkiin. Sikäli, kun tuhahtelulta, virnuilulta, käsien puuskaan laittamiselta ja päänsäpyörittelyltä ehtivät. Kun ei kerran halua tai osaa sanoa mitään.

Pohjois-Karjalan puku voi koostua työpukukankaisista vyötärönmittaisesta takista ja reisitaskuhousuista, johon kuuluvat kengät sekä lippalakin saa kukin valita itse; vähän niinkuin suvaitsevaisuuden osoituksena. Ei kiinnosta. Panen päälleni mitä huvittaa; toisten köyhyys, tyylittömyys tai pelokkuus ei ole minun ongelmani. Tuijottakoon.

"Minä ajattelen, panen päälleni ja ilmaisen itseäni milloin huvittaa."

Olen ollut johdonmukaisesti tällä linjalla miltei neljäkymmentä vuotta kaikkialla missä asun; seuraukset ovat vaihdelleet ikävyydessään, joskin onneksi ne ovat olleet harvenemaan ja lauhtumaan päin. Silti, yhtäkään en muista surmanneeni; enkä liioin aiheuttaneeni kenellekään lääkärinhoitoa edellyttäviä vammojakaan.

Niin, olihan se kieltämättä hieman outoa, kun asunto-osakeyhtiömme päätti kaapeli-tv:hen liittymisestä; pyrin herättämään keskustelua, mutta vain nähdäkseni ettei mitään tiedetä ja sitäkään ei haluta sanoa ääneen. Silti, tuntematon räikeästi vanhempi humalainen nainen tuli oikein jälkeenpäin kadulla kehumaan ”rohkeuttani”.

Ja samapa tuo, vaikkei tykkäisikään. Ei minua kiinnosta mutkan kautta keskustelemiset, joissa mikälienee isänmaan uskollinen syyttelee minua milloin minkäkin vastaisuudesta; kuitenkin johdonmukaisesti aina läsnäolemattani. Idioottien mielisuosiota on näet syytä ymmärtää olla tavoittelematta; sen käsitin jo kauan sitten.

Enkä välitä tietää mitä sanottavaa on sellaisella tietämättömällä sähköjäniksellä, joka ei edes tunne ilmaisua ”valkoisen kaupungin punainen korkeakoulu”; se kun tarkoittaa jotain poliittista eikä etnistä. Asia on peräti niinkin vanha ja hyvin tunnettu kuin vuoden 1918 sodan jälkeinen kahtiajakautuneisuus.

"Pyrin herättämään keskustelua, mutta vain huomatakseni ettei mitään tiedetä ja sitäkään ei haluta sanoa."

Kaikki nämä ja liuta muita, joita en nyt välitä mainita, koska en kirjoita kirjaa; ovat yhteisöissä ihmisten kesken tavattavia sosiaalipsykologisia ilmiöitä. Sejasama, että oltiinko naamatusten, verkossa, nyt vai kolmetuhatta vuotta sitten. Enkä todellakaan oppinut niitä vasta äsken, kun alussa mainitun Teporan kirjan luin.

Kumpi lienee pahempaa; tulla pidetyksi jonkinsortin nasevia sanataiteilevana viihteellisenä varaventtiilinä, vai julkkiksentapaisena kenen kautta vain viikkosiivouksessa ja laskunmaksussa pätevät nollat elävät? Sikäli, kun minä sen sanon, vältän molempia; ja kukapa muka muu tuonkin päättäisi ellen minä.

Siksi on aika siunauksellista, että tavallisimmin tänään kanssani puheisiin pyrkivät enää lapset, humalaiset ja hullut. Tiedän; jos kukaan muu, etenkään täkäläinen, rohkaistuisi: ensin se luulisi olevansa hauska, sitten kyselisi kaikki arkaluontoisimmatkin yksityisasiani sekä lopuksi rupeaisi antamaan ”hyviä neuvoja” kuinka ne oikein hoitaisin.

"Kumpi lienee pahempaa; tulla pidetyksi viihteellisenä sanataitelijana, vai luulla julkkikseksi kenen kautta toiset elävät?"

Näin ne varakkaiden, valtaapitävien, valistuneiden ja vaikkaminkä enemmistöksi itseään luulevat tapaavat toimia. Kuvitelmansa mukaan he eivät tarvitse itselleen suojaa, turvaa tai oikeuksiakaan; joskin he saattavat sallia niitä vähemmän onnekkaille ressukoille, sikäli kun saavat hieroa Jotain Likaava Ja Haisevaa Ainetta heidän naamoihinsa.

Kuka muukaan kuin taitelija kertoisi tälle luulonsa mukaan valtaa pitävien säädylle, että he ovat eivät vain kyykytä huonompiosaisiaan; vaan suorastaan leikkivät irvokasta syntipukkihyppyä ylitseen ponnistaen? Tulokset vaihtelevat, luonnollisesti; yksi lensi Eduskuntaan ja toinen putosi maahan rusentaen heikompansa alleen.

Ulkona siitä en ole täysin itsekään; nuoruudenammatin työ”toverit” kyttäävät kuolaten ilkkumisenodotuksessa toivoen lukevansa epäonnistuneisuuteni rivienvälistä, ja tiesmitkä somemönkiäiset ovat vain uteliaita mikä sen tausta on. Niin ankeaa on tuoreesti ilmaistun itsenäisen ajattelun tekijällä aina ollutkin.

Mutta, koska esimerkiksi raamatuntulkinnallisten erimielisyyksien tuomioistuimen ulkopuolinen ratkaisu on ollut suvensyömmellä suosittua ihan Eduskuntaa myöten, on hyvä päättää Dietrich Bonhoefferin vankilakirjeen opetukseen tahdonvastuun alaisuudesta. Jos itse vastaat teoistasi, tekeekö se aina jokaisesta teostasi oikean?