Kyllä joku ne puurot ja vellit lopulta sotkee kuitenkin

Näyn kirjoittaneeni muistiinpanoihin ranskalaisen viivan:”Vaikka itse olet asiallinen, kyllä joku ne puurot ja vellit sotkee kuitenkin”. Kuulin sanonnan ensikertaa Pertti Salolaisen suusta, kun YLE:n tv-uutiset haastatteli puolueiden puheenjohtajia presidentti Koiviston heille pitämän puhuttelun jälkeen.

Sellainen on nimittäin ihmisluonto – sosiaalinen. En ilmeisesti olisi saanut ottaa rennosti – pikkupoikaiän asialliset arkivaatteet päällä ja ketään loukkaamatta – ala-asteen luokkaretkikohteen puhtaalla etunurmikolla, aurinkoisessa säässä. Ainakin yksi saman luokan poika nauroi minulle kovasti, muttei suostunut kertomaan miksi.

Irtauduin tilanteesta kävelemällä pois. On siis parasta pidättää itselleen vapaus olla mitä on ja tehdä niinkuin oikeaksi katsoo, koska valitettavasti ryhmän hyväksymisen tavoittelu tai sellaiseen kuuluminen sisältää liikaa sopeutumista sekä sietämistä. Moisessa voi olla omat hyvätkin hetkensä, mutta ne eivät kestä kauaa.

"Vaikka olet itse asiallinen, kyllä joku ne puurot ja vellit sotkee kuitenkin. Sellainen on nimittäin ihmisluonto – sosiaalinen."

Vuosia myöhemmin minulla oli tylsää; elettiin elämäni viimeisen peruskoululaisviikonlopun sunnuntai-iltapäivää, joten lähdin huvikseni lähiöstä keskustaan bussilla. Meitä oli pysäkillä ainakin kymmenen ikävertaista; tyttö, kenen kanssa en ollut yläkouluaikana montaa sanaa vaihtanut, rupesi yht’äkkiä puheliaaksi.

-Mihin sinä Jari olet menossa? hän kysyi. -Menenpähän vain vaeltelemaan, vastasin. Pidempään minut tunteneita paikallaolijoita jo suorastaan hymyilytti, kun keskustelu katkesi äkkinäisesti suu auki eteenpäintoljottamiseen, mutta sentään kukaan ei nauranut tytölle ääneen. Minähän en uteliaille turhille ajatuksiani usko, olin päättänyt.

Päälläni oli nahkaiset puolikengät, lyhyet sukat sekä prässihousut,vaatevyö ja lyhythihainen kauluspaita. Hiukseni taas pidin jakauksella vasemmalta oikealle; kutsuin sitä itseironisesti luotisuoraksi, mutta yleensä kukaan ei tajunnut vitsiä. Viikset minulla oli myös; niitä olin kasvattanut jo monta vuotta.

"Puolituttu tyttö rupesi yht'äkkiä puheliaaksi. Minähän en uteliaille turhille ajatuksiani usko, olin päättänyt."

Mustaa vahakantista A 6 vihkoa sekä kuulakärkikynä kannoin paidan avotaskusssa. Housujen taskuissa taas oli pitkän mallin nahkalompakko, avainkukkaro, kampa, nenäliina ja terästä+pullonavaajasta koostuva ruskein puulevyin somistettu linkkuveitsi. Tälläinen minä olin, mutta kukaan ei halunnut hyväksyä sitä.

Aikuisyhteisöstä en olisi voinut olla kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista, pidättäytyä päihteistä, lukea paljon vaan ei aina koulukirjoja tai harrastaa kirjoittamista ja valokuvausta. Etenkin kieltäytyminen lapseksi sanomisesta sekä yleiskielisyys olivat liikaa – olihan koulumenestyksenikin vain keskinkertaista.

Harva heistä oli lukenut yhdenkään kokonaisen Kantin tai Bonhoefferin teoksen, kategorisen imperatiivin tai tahdonvastuun käsitteiden tuntemisesta puhumattakaan ja sen kyllä ihmiskäsityksestä huomasi. Jälkikatsannon oikeudella oletan, että silti heidän kahvipöytäkeskustelujensa äläykset surkeuttivat elämääni vain satunnaisesti.

"Tälläinen olin, mutta kukaan ei halunnut hyväksyä sitä. Toisinaan aikuisyhteisön kahvipöytäkeskusteluistakin oli vaivaa."

Että siinä mielessä; joku nettimönkiäinen voi puolestani vaikka vedellä itsensä omin käsin onneen – en ole vaivautunut hänen mahdollisista mielipiteestään. Kaikkien yhtäläinen ihmisarvo suo kyllä moisenkin olla olemassa, mutta koska kerran maailma on vapaa – niin harjoitapa sitä eksistenssiäsi muualla kuin minun lähelläni – kiitos.

Huomiota ne huolitrollaamisellaankin vain kerjäävät; on niin suuri tarve tulla nähdyksi ja saada vahvistus – milloin ne vihjailevat lujaa menemisellä – milloin taas nimittelevät mielenterveydellisesti. Itserflektio on täysin kateissa, joten kysymättä jää ”kuka luulen olevani” tai ”miksi kenenkään pitäisi minua kuunnella”.

Ne ovat paljossa huvittavasti samankaltaiset kuin anonymiteetin villitsemät, jotka kuvittelevat olevansa jotain luokkarajavalvojia. Että olisi pitänyt niin sanotusti ottaa opikseen vastoinkäymisestään, sekä palata nöyrästi katse maassa ruotuun varoittavaksi esimerkiksi. En edes halua tietää, että mihin tuollaista osui ja upposi.

"Ihminen kerjää huomiota. Näin toimivat niin nettimönkiäiset, huolitrollaajat kuin omatekoiset luokkarajavalvojatkin."

Ihminen on omanapakeskinen eläjä; se luulee ilman attribuutteja kirjoitetun kolumnin kertovan omasta työpaikastaan. Sitten ne printtailevat, alleviivailevat, kirjoittavat käsin päälle ja lähettelevät niitä – jo taideteoksiksi itsessäänkin muuttuneita – paperiliuskoja tai pelkkiä linkkejäkin toisilleen. Mokomaa on vaikea katsella naama pokerina.

Toinen samanlainen taas katsoo tiedonkulun riittäväksi, jos itse tietää – muut voivat vain sopeutua, kunhan tottelevat ja ovat hiljaa. Muttajoo, kun kukaan ei ota vastuuta ja kaikki pelaavat vain omaa peliään – vaalihan sinä järjestelmän uskollinen sovinnaista käyttäytymistä – konfliktia kun et näe ja sinulle ihmisarvo on yhtä kuin nokkimisjärjestys.

Lienekö siten vuoden lopuksi löytänyt polkuni individualismiin? Ainakin päätän sen ajatukseen, että ”tehkää te mihin kykenette, minä teen mitä haluan”. Tuon kuulin jo kauan sitten joltain kasvuympäristöni kansanmiehiseltä moottoriturvalta, mutta toteutuneen elämänkulun valossa siinä saattaa loppujenlopuksi olla pointtikin.