Hätäkeskuslaitoksen ongelmat

(Kuva: Jari Kähkönen) Tavanmukainen poliisiautokuva vuosien takaa; no, onhan
siinä nyt edes lunta maassa.

Ai tämäkö se olikin kaiken takana? Vähänpä kykenivät tv:n niin kutsutut realityohjelmat todellisuudesta kertomaan, vaikka saivat rampata ynnä luuhata häkessä vapaasti. Asiakkaiden uusavuttomuudelle ja huomionkipeydelle naureksittiin, mitkä ovat olemassaolevia ongelmia, mutta eivät koko totuus.

Ja sieltähän löytyvät kaikki valtion virastojen vanhimmat vitsit: syyllisten etsiminen, tutunkauppajohtajuus sekä ennenkaikkea yksilönhalveksunta. Henkilöstöpolitiikan ääneensanomaton motto on – pakko on parhautta – sen estämättä, että vakituiseen virkaan johtava sisäoppilaitoskoulutus univormussa ei enää ihmeitä teekään.

Ilmeisesti kuitenkin tämä maailmanlopun meininki villitsee heikkoluonteisia yksilöitä, koska se antaa heille kaivatun tekosyyn. Kaikkia vituttaa joskus, mutta jos tahtoo elää maan päällä pidemmän aikaa eikä halua ulkopuolisuuteen – kannattaa oppia, ettei vitutuksia kosteta. Ei seuraavalle vastaantulijalle eikä etenkään heikommalleen.

"Vähänpä kykenivät tv:n niin kutsutut realityohjelmat todellisuudesta kertomaan, vaikka saivat luuhata häkessä vapaasti."

Näin kävi, koska oikeasti hätäkeskukset eivät kiinnosta ketään; niiden halutaan olevan olemassa ja suoriutuvan tehtävistään parhaalla mahdollisella tavalla. Mutta; jos sinne soitettuaan saa mitä ei halunnut tai tyhjän, sitten suututaan. Siitä mitään mainitsemattakaan, jos puhelin vain soisi-soisi-soisi eikä vastausta kuuluisi.

Eipä ihme, että menneessä hätäkeskuslaitoksen johto on ratkonut ongelmia pääsääntöisesti markkinoinnilla ja viestinnällä. Valtionjohto tietää vaan ei välitä, yleisö ei tiedä sekä uskoisi mitä tahansa eivätkä kolmeen eri ammattiliittoon kuuluvat työntekijät muodosta minkäänlaista vakavastiotettavaa vastapainoa.

Journalisminkaan suoritukset eivät ole kummoiset. Ne tekevät niitä sankari- tai pettyneiden tilitysjuttuja, mutta todellinen kyky selvittää, paljastaa, vastuuttaa ja vaatia muuttumaan on olematon. Käydään keskustelua keskustelun vuoksi tehden itsensä merkitykselliseksi, mutta maailmankuvaksi tulee, että näin se vain on.

"Hätäkeskusten halutaan olevan olemassa ja suoriutuvan tehtävistään, mutta miten; se ei oikeasti kiinnosta ketään."

Niin. Pohjimmiltaan on sejasama onko tehtävä merkittävän julkisen vallan käyttämistä sisältävää virkamiestyötä, joka tehdään viranomaisessa, vai ei; oikeasti tämä todistaa tai takaa huomattavasti vähemmän kuin Suomessa perinteisesti luullaan. Kaiken vähiten, että pätevät suorittavat osaavasti parhain mahdollisin välinein ja oloissa.

Panee siis kysymään – pitkäkö matka viimeaikoina heilumaan alkaneesta hyvinvointi- ja oikeusvaltion hätäkeskusjärjestelmästä on saalistavaan tai salailevaan malliin? Sitä voi miettiä, kun koukkii aiheettomasti henkilötietoja sekä utelee kävikö ärsytetty silti johonkuhun käsiksi vaikka järjestyksenvalvontatehtävä nyt perutaankin.

Saalistavassa mallissa nimittäin viranomaiset vievät aina jonkun, jos niihin on otettu yhteyttä – ja sen on muuten näköinen tuon maan ihmisten keskinen luottamuskin – tai mitä mokomasta on jäljellä. Salailevan mallin järjestelmä auttaa lähinnä itseään, sekä vastuunrajoitus- ja imagosyistä pimittää kaikki todisteet tästä. Kumpaan pyrit?