Estikö se minua? Ei.

(Kuva: Jari Kähkönen) Homonymiana: minä sinulle agendan näytän. No, edes ylivuotises-
sa kuvituskuvassa, kun ei ilmaiseksi huvita tuoreempaakaan tehdä.

En saata sanoa, ettei minua olisi varoitettu, kun kolmessakympissä aloin tehdä paluuta kynämieheksi. Kontrollin värväri kertoi kyllin ilmeikkäästi turvallisuusalan sisäisestä ilmapiiristä – sikäli, kun kentällä olisi muka oikeasti oltu yhtään toimistoa tervehenkisempiä. Juttuja ei olisi ollut pakko kirjoittaa omalla nimellä.

Tämä oli minun unelmani, mutta opin kohtapuoliin vihaamaan taustasta puhumista, koska se ei tuolloin ollut homonyymiaan perustuva vitsi vaan työn vuoksi saamieni vihamiesten mustamaalausta. Ruustinnaoletettu oli antanut kielensä kälkättää, vaikka yleensä niillä ei ollut sitä rovastipuolisoa, pappilaa tai edes kunnon kahvipöytääkään.

Turvasanomien aikaan taas sain tottua palautelomakkeisiin, joiden kaikenkarvaisista lähettäjistä monet olisivat voineet kirjoittaa yleisönosastoonkin. Paitsi, että yksille sääntöjen noudattaminen oli liikaa, toiset selittelivät muka pelkäävänsä minua sekä kolmansilla ei oikeastaan tainnut koskaan mitään asiallista tarkoitusta ollakaan.

"Olin unelmatyössäni, mutta opin kohta vihaamaan taustasta puhumista, koska se tarkoitti vihamiesteni mustamaalaamista."

Eräs ilmeisen asiaton oli televisiotoimittaja X, jonka yksityisen turvallisuusalan niin kutsuttua kiireellisen vaiheen lakiuudistusta käsitellyttä juttua arvioitiin kielteisesti pääkirjoituksessa. Se oli tyypillinen vakiintuneen median paljon hypeä tyhjästä, joka kokonaisuutena vaikutti aiheen tuntijasta lähinnä absurdisti hauskalta.

No, kyseinen sankari lähettikin sitten kesken iltavuoron työmaansa pöytäkoneelta palautelomakkeellisen hävyttömyyksiä; oli sujuvasti loukkaantuvinaan muka väärästä syytöksestä ja puolusteli itseään sisäministeriön tiedotteen tarkalla peesaamisella. Kaveri oli kuulemma kertonut, että nimensä oli mainittu. Jepjep. Uskotko itsekään?

Noita aikoja moni kuvitteli olevansa ”mielipidekirjoittaja”, jonka suolto olisi muka pitänyt vain tuutata julki. Vastaavana toimittajana olisin voinut julkaista yhteystiedottomankin kirjoituksen, mutta miksihän olisin niin tehnyt, koska seurauksethan jäisivät täysin omaan käteen? Nyt, sanon – katso peiliin, lue tekstisi uudestaan sekä mietipä sitä.

"Televisiotoimittaja X lähetti lomakkeellisen hävyttömyyksiä väittäen kaverinsa kertoneen pääkirjoituksesta. Höpöhöpö."

En silti saanut primitiivireaktiota; poistin lomakkeesta IP-osoitteen ja forwardoin sen siinä annettuun työmeiliin – saatteessa pyysin kohteliaasti saada julkaista tekstin yleisönosastossa. Voidakseni tehdä näin; hänen olisi kuitenkin tullut vahvistaa olleensa kirjoittaja ja antaa yhteystietonsa, joiden ei olisi ollut pakko olla siviiliin eli yksityiset.

No, sankarimmepa vastasi – että ei anna lupaa julkaista tekstiä ja tarkoituksena olleen antaa minulle palautetta – minkä oli nyt tehnyt. Vastauksessani haukuin hänet lyttyyn ja lupasin vetää käräjille, jos erehtyy kerrankin toistamaan missään niitä henkilööni liittyviä täysiä valheita mitä oli palautteen antamisen varjolla suoltanut. 

Ja siinä kaikki. Aina sillointällöin tulevana aikana näin, että yhden tietyn ties monenko miljoonan kuluttaja-asiakkaan operaattorin IP:llä tehtiin sivustohaku hänen nimellään, mutta löydettävää ei ollut. Voivoi. Olisikohan tuo ressukka halunnut minusta vihamiehen, koska muuten tuskin tuntisi olevansa elossakaan? Ei saanut.

"Vastauksessani haukuin hänet lyttyyn, ja lupasin vetää käräjille, jos erehtyy kerrankin toistamaan valheitaan missään."

No, joskus vuosien päästä itse lehtien välillä ollessani huomasin televisiotoimittaja X:n tehneen niin sanotusti hauskan typon haastateltavan nimen ja tittelin kanssa. Lähetin hänelle siitä omasta sähköpostistani pienen kuitin, mutta reaktiosta päättäen – huumorintajunsa ei ollut kummoinenkaan, jos oli itse vitsin kohteena.

Siksi en nyt sure ellei hitaalla käyvä kunnantyöntekijä Ohton penkissä hiffaa vitsiäni tai Kurapuron pysäkillä toimituksen auton sivuikkunassa ristiturpajänöltä näyttävä kuukausipalkka kyttää minua pää kenossa. On myös ihan sama, jos randomi eläkeläinen meuhkaa Muikussa sieltä jo poistuttuani ”poliisivastaisesta agendastani”.

Miksi siis välittäisin jonkun joka kerta eri VPN:n takana piilottelevan tieskenen – luuleeko ressukka etten tajua hänen olevan vain yksi ainoa henkilö – mahdollisesta mielipiteestä? Eläjän, kenen yhteys toisiin ihmisiin on sattumanvarainen tai sepitetty. Sikäli, jos väitetty mielipide edes jotenkin kyseisestä hengentuotteesta selviää.

"Miksi välittäisin jonkun joka kerta eri VPN:n takana piilottelijan mielipiteestä? Jos hänellä nyt sellainen edes on."

En tiedä, että löydetäänkö minut uudestaan vuosien jälkeen vai tuleeko vaivoikseni joku julkisella Face-seinällä nenäänsä saanut uudempi tuttavuus. Ei ole niin väliksi vaikka jäisi arvoitukseksikin. Mitäs siitä nyt onkaan – pari vuottako tai jotain – kun se edellinen – yksi paikallinen viinanviemä, joka sanakateuspäissään teki ihan samaa – hyytyi.

Joo, todellakin on omakohtaista kokemusta verkkohäiriköistä. Jossain vaiheessa vailla omaa elämää olevilla, vuoroon pitkästyvillä, kateilla, reaalielämän kaunankantajilla, lannistamisintoutuneilla, päihderiippuvaisilla ja ventovierailla päätoimisilla trolleillakin oli lähes urheiluharrastus; vuodattaa tuntojaan nettiin – minusta.

Jos niitä aikoja yritti julkisesti olla jotain mieltä lähes mistä aiheesta tahansa – niin eikös paikalle pölähtänyt joku anonyymi muka toisia minusta varoittelemaan. Silti; sanomisen ohuus, tulkinnanvaraisuus, olemattomattomat lähteet ja etenkin vilpillinen mieli loistivat pitkään matkaan – virtuaalisestikin. Estikö se minua? Ei. Kolmella sanalla onneen.