Mikä kerran menee, se toki mennä joutaa

(Kuva: Jari Kähkönen) Wanha ja vähemmin vanhempi; linkkuveitsellä teroitetun 
korjauskynän jämät, mekaanisen matkakirjoituskoneen ajoilta, kuvattuna jo vuosia
sitten poistoon menneen läppärin näppiksellä.

Mahtaakohan kukaan tämän lukeva olla sitä ikäluokkaa tai niin yleissivistynyt, että tajuaa hakukonettamatta otsikkoni olevan 60-luvun Engelbert Humperdinckiä, jonka Joukolle ja Kostille suomensi Juha Vainio? Edes. Se taas mennee ohi kaikilta, että sama ajatus esiintyy myös Nietzschen Zarathustrassa.

Kaikelle on aikansa ja paikkansa; sen jäljillä oli kai Timo Soinikin presidenttiehdokkaana, kun kokoomuslaisen heklerin hiljensi. Vastauksena herjaan, ettei tuolla retoriikalla presidentiksi pääse; hän kuittasi saattavan päästäkin, jos vain kyllin moni äänestää. Huutajalle se taas on mahdotonta, koska tämä ei ole ehdolla.

Minä päätän itse mitä teen ja missä olen mukana. Tämä käsitys yksilönvapaudesta ei totisesti sovi kaksisesti Suomen kaltaiseen ylhäältä alas rakennettuun ja sieltä yhä johdettavaan maahan, jonka hallintoteologiaan sisältyy aika paljon oletuksia mitä ei saa kyseenalaistaa ja syvä yksimielisyyden vaatimus.

"Minä päätän itse mitä teen ja missä olen mukana. Käsitykseni yksilönvapaudesta ei totisesti sovi kaksisesti Suomeen."

En kiellä inhimillistä perustarvetta saada tuntea olevansa osa itseään suurempaa kokonaisuutta. Minussa taas mokoma nostatti epäilyä ja pilkkaa jo kauan ennenkuin olin kuullut Slavoj Zizekin nimeäkään; saati, että olisin lukenut hänen ajatuksensa ideologioiden kyynisestä itsesäilytyksestä.

Lienevätköhän yksityisen Suomen turvallisuusalan totisimmatkaan torvensoittajat Ruotsin Securitaksen mustavalkoisen mainosfilmin vaaleilla valittujen minkälienee vartijapäiväedustajien kaltaisia? He marssivat kostyymit päällä lippujen kanssa, keskustelivat vakavasti ja päättivät isoja asioita sekä kävivätpä sunnuntaina kirkossakin.

Jokseenkin siltä ajoin tuntui, kun tehtävänä oli kirjoittaa epäsuosittuja totuuksia tai mielipiteitä. Kyllä tuolla yleisöllä autoritaarinen persoonallisuus heilui ja sosiaalidominanssi tutisi, vaikka nuokin isot sanat olen oppinut vasta jälkeenpäin, kun minulle tuli jälleen aikaa lukea kirjoja ja ajatella.

"Ihmisen tarve kuulua itseään suurempaan kokonaisuuteen herätti minussa epäilyä ja pilkkaa jo vajaallakin lukeneisuudella."

Ehkäpä vilpittömyyden menetys koskikin heihin huomattavasti enemmän kuin se varsinainen paljastus? Voi kuinka he janosivatkaan paljastaa paljastajan; saada syytellä milloin katkeraksi, kaunaiseksi tai heidän vastaisekseenkin. Mutta silloinpa hiljeni mölinä ja tyhjeni tanner, kun olisi pitänyt puhua puolestaan jutussa.

Siispä; Kontrolli -lehti saattoi ehkä olla minun senvuotinen unelmatyöpaikkani, mutta mukana tuli myös paljon epämiellyttävyystekijöitä. Etenkin talon sisäisistä niistä näin hyväksi aluksi vaieta, koska olin mukana merkitykselliseen lopputulokseen tähtäävässä hankkeessa ja halusin tehdä parhaani sen edistämiseksi.

Epäilykseni heräsivät, kun tosipaikassa ei ollut deskiä mihin soittaa eikä verkkojulkaisu jatkanut juttua, joka ei joutaisi odottaa kolmea kuukautta printtiä. Heh, no, sittenhän editorin sisälmysten näyttämisen ja salasanan saamisen jälkeen minä tein nettijuttuja – yksin – kunnes talonsisäinen epämukavuus ylitti sietokyvyn.

"Kontrolli saattoi olla unelmatyöpaikkani, mutta mukana tuli myös paljon epämiellyttävyyttä, josta vaikenin."

Nostin kytkintä, kun en enää tiennyt, että kuka tässä on menossa tai mihin; tulin huomaamaan, että muut toimittajat olivat tuulella käyviä ja kustantajan edustaja laissez-fare -johtaja. Minun ei näet ollut kuin erään toisen; en voinut tuosta vain lopettaa kaikkea, koska halusin olla kynämies. Ellei täällä onnistu; vaihdan paikkaa.

Parhaimmillaankin niin kutsuttujen kenttämiesten lehden olisi kai pitänyt olla julistuksellisesti heidän puolellaan; katsoa vaieten sivuun kaikista mauttomuuksista ja suoranaisista sikamaisuuksistakin, joita niitäkin ilmeni. Ei olisi ollut mitään tapaa, jolla ne olisi voitu käsitellä niin että tuo yleisö olisi sen hyväksynyt.

Ihme, että jaksoin ”mun juttuuni”, Turvasanomia, sen kolme vuotta, kun tuli oltua. Vastustus käytännössä ja teoriassa; rahojen ottaminen omalta palkkapankkitililtä sekä kaiken tekeminen itse, hyydytti. Sen kerran, kun työpaikkailmoituksen julkaisin; olisi löytynyt ehkä kaksi sillointällöin kolumnin kirjoittavaa avustajaa.

"Niin kutsuttujen kenttämiesten lehden olisi pitänyt katsoa sivuun kaikista mauttomuuksista ja sikamaisuuksista."

Pääsin irti asettamalla selvän takarajan, joka oli työehtosopimusneuvottelujen tulos; se saavutettiin, kun illan ratoksi katselin kuvaputkitelkkarista JIM:n Poliisien Helsingin partiota Jakomäessä. Olipa helpotus. Irtisanoin ylläpidon, mutta koska yksi pitkä uutisjuttu oli vielä tehtävä; päätin myös kirjoittaa pääkirjoituksiakin loppuun asti. 

Turvallisuusalan oman median kanssa taisi pohjimmiltaan olla niin, että sellainen olisi kyllä otettu ja reposteltu, mutta vain jos joku muu niin tekee kuin maksaakin puolestaan. Ihan sama, suuntautuisiko nettiin vai printtiin, koska lopputulosta eivät kaivanneet herrat eivätkä narritkaan – toisilla niistä tosin oli ollut omia lehtiä jo pitkään sitä ennenkin.

No, sitten tullaankin Uutisnettiin, joka myöhemmin muutti nimensä MyMedia24:ksi. Olipa sekin kokemus; ohutseinäinen ja ilmastoimaton toimistohotellikoppi – tehdään vähän milloin mitäkin toimitustyötä. Porukkaa tuli sekä meni. Verkossa oltiin, mutta toisina aamuina jäätiin ilman puhelinta, koska yritysliittymä ja lasku pystyssä.

"Ihan sama, suuntautuiko nettiin vai printtiin, koska lopputulosta eivät kaivanneet herrat eivätkä narritkaan."

Mutta nythän se ei ollut enää minun ongelmani, koska olin vain töissä enkä omistanut mitään. Avainten, kännykän ja läppärin palautushetkellä lopussa olivat samaan aikaan niin pestini kuin sietokykynikin. Parhaansa oli tehty ja saatu tietää mihin se riitti. Siitä virityksestä ei Suomen Huffington Postia tullut.

No, miltä tuntuu, kun sinut sivuutettiin mutta ituhippien nettisivustoja ja junahöhlien blogeja siteerattiin, sekä mukana olevia tituleerattin (epä)asianmukaisesti? Eipä kaksiselta. Jos sisikuntaan oli jäänyt ripauskin teinivuosien esikuvalta saatua historiallista lehtimieshenkeä, hylkäsin sen viimeistään nyt.

Niin. Sitten olinkin ostamassa pinkan reseptilehtiö blancoja ensimmäistä kertaa vuoden 1992 jälkeen; tällä kertaa annoin myös ammattilaisen painaa käyntikorttini, koska ei oltu enää syntymäkotikaupungissa, jonka marketissa oli ollut sitä varten oikein automaattikin. Oli tullut aika lopettaa kaikki marginaalinen puuhastelu.

"Ei tuntunut kaksiselta, kun ituhippien nettisivustoja ja junahöhlien blogeja siteerattiin, mutta oma työ sivuutettiin."

Valitettavasti olen saanut huomata, että lukemattomien ihmisten pälli riittää ehkä ostamaan irtonumeron kiskalta, mutta itse lehdenteko taas on heille suuri mysteeri. Silti, rehellisesti sanoen; en tiedä, että kummasta on suurempi riesa – tyhmänuteliaista jokamiehistä vai itseään kovempaa ja fiksumpaa esittävistä ammattilaisista.

Ei minulla ollut suurellisia kuvitelmia jutuista, työyhteisöistä tai liksoistakaan. Ihmiset ovat mitä ovat; he selittelevät, unelmoivat ja uskottelevat – totuus tulee esiin aikanaan, jolloin on vain kyettävä vetämään lopputuloksesta omat johtopäätöksensä. Sietäminen, kestäminen sekä mukana roikkuminen ei kannata.

Joidenkin ei vain koskaan pitänyt ollakaan – tuon tajutessaan on paras antaa sen mennä, mikä on mennäkseen. Muuten päätyy yhden miehen enemmistöön, tai sissisotaan; oletuksella, että ellei häviä niin on voittanut. Voi niinkin toki elää, mutta loppujenlopuksi moisessa "kovuuden hakemisessa" ei ole älyn hiventäkään.