Voi ei, yleisöjulkisessa somessa saattaa joutua tekemisiin YLEISÖN kanssa

(Kuva: Jari Kähkönen)

Raapaisin otsikkoluonnoksen viimeiseen Moleskinen Cahieriin, joka minulla on; kolmannes sivuistaan on täynnä. Vain se erästään sai kärsiä; poimin äkkiä ylös marketin lattialta huolimattomuuttani pudottamani omaisuusesineen ja maiharin sivutaskussa ollut vihko ryttäytyi; parinsa vieressään, lyijykynä, katkesi kahtia.

Heh-heh. Muistinpa, että ainakin yhteen saman paketin vihkoon liittyy tarina. Minulla oli syksynä eräänä vartijana ollessa osaston kokous, jossa tein muistiinpanoja mustaan mediumiin Moleskine Reporteriin; tästä palvelupäällikkö pillastui ja yritti jopa kahdenkesken painostaakin vähän. Seurasi julkinen meteli ynnä kalabaliikki.

Joskus vähän tämän jälkeen olin viikonlopun päivävuoroissa ja päätin tarjota päällikölle siedätyshoitoa. Kirjoitin vastaanottajan nimen päälle aanelosen kirjekuoreen; suljin sen sisään Cahierin, lyijykynän ja toimittaja-käyntikortin. Ilmoitin asiasta vuoroesimiehelle, joka kuljetti sisäisen postin konttorille. Seurasi hiljaisuus.

"Tämä vihko sai vääntyen kärsiä, kun äkkiä kummarruin poimimaan pudottamani esineen marketin lattialta."

Nii-in. Ajatuksiini palautui myös samalla vanhempikin kokemus, koska minähän olen ollut ennenkin. Isäukko kertoi alun 30 vuotta sitten, kun tein vielä ruskea keinonahkainen kameralaukku kaulassa juttuja kaupungissa ilmaisjakelu- ja maaseudulla alueellisille lehdille, että päivätöissään oli kyselty ”nimimerkkiäni”.

Häh? Ehdin kyllä työskennellä ihmisten kanssa, jotka olivat kirjoittaneet sanomalehteen ihan uutisiakin nimimerkillä, mutta tuo käytäntö oli loppunut jo vuosia ennen minun syntymääni. Eipä kysyjä ollut paljoa asiasta ymmärtänyt. Olikohan tullut tehtyä tasan yksi nimerkkikolumni tai jotain – nuorten raittiuslehteen.

Omalla nimelläni minä juttuni kirjoitin. Olin kunnollinen ja nuhteeton nuorimies eikä kukaan kutsunut kuulteni yleisönosastoa – johon lähetettyjä paperikirjeitä joskus siirsin toimitusjärjestelmään itsekin – avohoito- tai kylähulluosastoksi. Tosin, jotkut opettajani olivat kyllä sitä mieltä, että omasta koulustaan olisi pitänyt kirjoittaa.

"Isäni päivätöissä oli kysytty minun 'nimimerkkiäni'. Häh? Omalla nimelläni minä juttuni kirjoitin jo tuolloin."

Kyllä tämän päivän some on nimityksensä ansainnut. Tovi sitten tuli kommentoitua yhden lehtitalon rekrysatsauksen ilmoitustyrkkyä, että linkki on rikki eikä aukea. No, hetipä rohkaistui kaksikin sensortin suharia tuhrimaan seinää jälkeeni, jotta dellasin kommenttini silkasta häpeästä. Heihin en vertautuisi. En.

Ylipäätään; jos kirjoitan vapaassa mitassa, olen tasan niin nimiäpudottelevan kankeakielisen vaikeastiymmärrettävä, kun itseäni huvittaa eikä tavallinen somenkulkija mahda sille yhtään mitään – voivoi. Paitsi sivuuttaa kommenttini ja antaa asian olla niine hyvineen tai pahoineen, kumminpäin vain.

Nii-in. Aina ne luulevat olevansa vertaisiani, jos on pääsy alustalle tai puheisiin, mutta toisin kuin on pitänyt yli 30 vuotta menestyksettä vakuuttaa – tämä ei tee minusta heitä parempaa vaan erilaisen. En minä siksi tee sitä mitä teen, että saisin kavereita, mutta on minulla kyllä sellaisiakin – sinä tuskin oikeasti haluat kaverini ollakaan.

"Vapaassa mitassa olen niin nimiäpudottelevan kankeakielisen vaikeastiymmärrettävä kuin huvittaa."

Minua ei kannata yrittää haastatella eikä pyytää selittämään tai yksinkertaistamaan. Naurajille voin todeta, että hullulla on halvat ja pakkohoidossa lähes täysin kuntayhtymän kustamat huvit – tämä on muuten ympäröivään maailmaan kohdistuvan kiinnostukseni perusteella kertynyt tieto – ei omakohtainen kokemus.

Niinpäniin; kenen hyvänsä kadullakulkijan tai somessasurffaajan osalta asia on tietysti päinvastoin, ja kun minä en heille nähdyksi sekä vahvistetuksi tulemista suo; tietenkin ne ottavat siitä itseensä, sekä jo kohta luulevat loukkaavansakin minua. Pitää olla vähän itserakas; ei tätä muuten jaksa, mutta herkkyys karisee kyllä äkkiä.

Koetan silti olla muuttumatta samanlaiseksi kuin eräätkin mestarit kenet on ollut kyseenalainen kunnia ohittaen sivuuttaa. En haluaisi myöntää, mutta keski-iässä käsitän sekä kykenen ymmärtämäänkin heidän reaktioitaan, kun silloin joskus puhuin kentän äänestä tai kansasta. On tuo populaasi nimittäin sen verran arvaamaton.

"Kun en somessa suo nähdyksi ja vahvistetuksi tulemista; tietenkin toinen ottaa itseensä ja yrittää loukata minua."

Ylläkäyvää henkilökohtaista myötätunnonilmausta älköön väärinymmärrettäkö liberaalin heterodoksian merkiksi; loppujenlopuksi minusta on aika vähän kehumista, jos vain sanoo uskovansa jotain, koska saa siitä palkan tai pitää tehtäväänsä edustaa toisia yksityisbisneksenään. Mitäjossittele toisaalla, jos sinun on ihan pakko.

Tottakai maksaja määrää aiheen, otsikon, näkökulman ja merkkimäärän – minä panen kyllä tulemaan, sekä ellei ole niin hankin. Sehän siinä on, kun ne ovat nykyään sellaisia normcoreprotohipstereitä, että ajatuksetkin pitäisi jo kyetä lukemaan – etänä. Minulla ei ole tarvetta eikä pakkoa olla freelance-elinkautinen.

Niin, epäilemättä joku lukee tämän niin, että itsetuntoni sai kolauksen, kun en vienytkään viimeistä sanaa tavikselta, joka ryttäsi kaiken tekemiseni ja vielä nauroikin päälle. Siitä vaan; mokoma tuskin uskoisi vaikka kiistäisin. Eritteitäkään en rahvaan niskaan visko – en näet oikeasti ole heistä niin vaivautunut.

"Turha kiistää olematonta: itsetuntoni on kolahtamaton. En liioin visko eritteitä rahvaan niskaan, koska he saavat olla."

Niinpä; minulla ei aina ole mitään tiettyä työn alla, joten joskus tulee sometettua itse ja kommentoitua toisia, koska tykkään kirjoittamisesta. Sehän siinä vain on, että yleisöjulkisessa somessa voi joutua tekemisiin SEN YLEISÖN kanssa. Yleisön, jonka huvitukset ja kiinnostuksenaiheet saattavat olla aivan totaalisen toiset.

Väitän, että pohjimmiltaan tässäkin on kyse kirjoittajuuteen varsinkin englanninkielisessä maailmassa liitetystä ohjeesta; älä yhtäältä aliarvioi yleisön älykkyyttä, mutta älä toisaalta yliarvioi sen tietoja. Haastavaa! Minusta se korostaa lähinnä, että kirjoittaminen on aina jonkinsortin uskonhyppy, vaikea sellainen.

On myös ymmärrettävä, että läheskään kaikki väitetty tietämättömyys tai ymmärtämättömyys ei ole aitoa – kunhan vain sanovat niin, kuka mistäkin syystä. Vai tietävätköhän ne aina sitä itsekään? Ihmekään, että noteeraaminen niin hyvässä kuin pahassakin oli kaikkein tärkeintä ikäpolvelle, joka sanoi itseään lehtin-sanalla.