Hätäkeskuspäivystäjän uusi rooli ja asema eivät ole todellisia

(Kuva: Jari Kähkönen) Pakollinen pelastusajoneuvon kuva, joka liittyy
aiheeseen mitenkuten.

Kun olin nuori mies, itse itseään AHK:n tädeiksi kutsuneet huikkailivat VHF-paloradiolla pikaruoka- ja tupakkatilauksia. Järjestelmän sisällä heitä ei pidetty yhtään minään; ei, vaikka virallisen puheen aikana saattoi hetken luulla muuta, kun organisaatiokartta vilahti ja kuultiin sotaisia sanoja kuten esimerkiksi ”tiedustelu”.

Poliisissa päivystäjyys oli vain yksi tupaukkouden muoto, joka käytännössä tarkoitti ettei asianomaista sopinut päästää ihmisten ilmoille; yhdet olivat liiankin hyviä puhumaan ja ösähtelevät puolihullut taas löivät luuria korvalle. Sen kyllä huomasi nopeasti, että normaaleja tuohon joukkoon eksyi vain sattumalta tai vahingossa; käymään.

Ja nyt pitäisi uskoa, että hätäkeskuslaitos on tilannekuvaa määrittävä asiantuntijaviranomainen, joka huolehtii oikean resurssin oikeaan paikkaan? Höpöhöpö. Niille on noussut virka hattuun; tosin kiitos jatkuvan sisätyön, kukaan ei taida edes tietää miltä mahdollinen päähine näyttää. Jos siis sellaista ylipäätään on.

Muutos alkoi tovi sitten; yht’äkkiä päivystäjät äyskivät, tiuskivat, tinkasivat ja osoittivat muitakin klassisia hermojen menettämisen merkkejä. Tosin, jos olit firmasta ja sinulla oli asema sekä kutsumerkki, saatoit yhä saada asiallista kohtelua. Sitten osoitetta ei löytynyt ja lomakekenttien oikea täyttäminen alkoi simputtaa.

Voi Herra paratkoon, kun hätäkeskuspäivystäjä muuttui ”koulutetuksi valtion virkamieheksi”. Jos alihankkija ei noudattanut protokollaa tasantarkkaan, koko keikka seisoi kunnes vastuuhenkilö itse revittiin vaikka keskellä yötä ylös sängystä. Joskus sentään vielä uskottiin puhetta, kun vuorossaollut soitti häkeen selvittääkseen hikan.

En tiedä, että mikä turvallisuus- tai tiedustelupalvelu ne nykyään luulevat olevansa, mutta osaamista ei ole metriäkään. Änkkääminen ja jänkkääminen ovat yhä valttia; usein apu jää saamatta. Koulutus voi tapahtua Pelastusopistossa, mutta soittajan nimi menee ohi kuin peruskoulupohjalta eikä sitä osata pyytää toistamaan kohteliaasti.

Kun vaaralliseen paikkaan on väärinpysäköity ilmeinen gangsterimobiili kojelaudallaan nivaska voudin a 5 -ikkunakirjekuoria, partiota paikalle ei kyllä saa, mutta soittajan nimeä pitää silti muistaa tivata. Jos näet peräkontista kuitenkin löytyisi päivänvalossa se mitä nyt vasta arvaillaan. Oliko tietojärjestelmien käyttö asiallista?

Jos löytyy hylättyjä kovia a-tarvikkeita, yritetään selittää ettei sekään muka ole partion paikalle lähettämisen paikka. Luullaanko tosiaan, että soittaja hävittää ne itse, mutta että siitä taas ei seuraisi koko salin kaikkien pöytien tukkeutuminen puheluista? Jos et jo arvaa mitä tarkoitan, ole huoleti äläkä mietikään sitä; alat vain suotta pelätä.

En ihmettele sankaripäivystäjiä, jotka ”vaativat saada puhua sille toiselle” tai leikkivät yhden virkamiehen sas-ryhmää; he tekevät vastuullista sekä raskasta työtä mikromanageerattuina ja valtion henkilöstöpolitiikan ryydittäminä. Keskinkertaisuuksillekin tuo työ on pian varalla pidetty kakkos- tai kolmoshomma.

Ensin ylihälytetään, sitten alihälytetään ja lopulta palataan ”sesanositäsiitä” -tilannekuvaan, joka ei juuri eroa juoruhenkilöydestä. Se yhteistyöviranomaisten palvelemisesta ja resurssien tarkoituksenmukaisesta käyttämisestä. Koskaan en ole huvikseni soittanut hätänumeroon, mutta nyt en mielelläni enää soita asiastakaan.

Yksinkertaista; hätäkeskuspäivystäjä on omalla päätöksellä ottanut itselleen uuden roolin sekä aseman, jotka eivät istu ja sen on näköistäkin. Useammin kuin puoliksi ei tiedetä mitä puhutaan, sekä on aikalailla sattumankauppaa että minkä tason sahuri puhelimeen vastaa. Ummetlammet selittävän soittajan ei todellakaan pitäisi määrätä.

Hätäkeskuspäivystäjien kaltoinkohtelu ja kuormittaminen on tietysti vääryys, mutta ammattikuntakin on murroksessa. Sen itselleen ottama asiantuntijuus ja valtakin kestävät kovin usein vain yhden äänipuhelun ajan; kumpikin ovat näet enintään niin isoja kuin sanoja saa kuulijan uskomaan. Jos ne ovat edes oikeasti olemassakaan.

Maailmassa on myös aina ollut sekä on yhä varoittavia esimerkkejä epäpätevistä ja epäluotettavista hätäkeskusjärjestelmistä, jotka kirjaimellisesti vievät ihmishenkiä eivätkä pelasta niitä. Siihen älkäämme kuitenkaan Suomea koskaan päästäkö.