En minä tätä siksi tee, koska haluan olla kaverisi

(Kuva: Jari Kähkönen)

Muuan Kontrollin toimituksen poliiseista katsoi asiakseen kertoa, että ei ollut useinkaan pitänyt siitä mitä kirjoitin, mutta hyväksyi ne, koska kriittisyyteni loi vaikutelman journalismista. Kah, siinäpä työväenluokkainen tyrkky rukkasvirkamies kertoi olennaisen luulotelluista keskiluokkaisista arvoistaan.

Hyöty edellä, näin tuollaiset ajattelevat kaikenaikaa. Kerran lehdestä lähtöni jälkeen satuimme samalle keikkapaikalle, kun olin yhä vartija-toimittaja niinkuin muuan nyttemmin entinen, kielteisestä julkisuudesta piruuntunut, Pamin toimitsija minua tituleerasi. Kyttä ei ollut tuntevinaankaan minua enkä yllättynyt siitä vähääkään.

Lähellä tosiaan oli, etten kolmessakympissä kääntynyt tykkänään toiseen suuntaan, koska Kontrollin ylen kummallinen "kaveripiiri" piti minua ulkokehällä noin vuoden ennenkuin ensimmäinen juttuni julkaistiin. Hahhahaa. Ajatella; jospa olisin journalistiksi alkamisen sijasta opiskellutkin jotain hyödyllistä korkea-asteella.

"Yksi Kontrollin toimituksen poliiseista kertoi, ettei ollut pitänyt kirjoittamastani, mutta hyväksyi ne oman etunsa vuoksi."

Kaveruus on lähtökohtani, koska siitä kanssani oltiin yhä lähtöni jälkeenkin kommunikoivinaan – tosin mutkan kautta ja kolmannen osapuolen välityksellä; tällöin tein jo Turvasanomia. Minua naurattaa, koska Kontrollin Not Quite Ready For Prime Time -tiimihän oli ihan samanlainen kuin ne niin sanotut ammattilaisetkin.

Samaa myös tarkoittivat yhden tohveliuutispäällikön Uutisnetin blogini kommenttilaatikkoon anonyyminä suoltamat trollailut. Siksi Pohjois-Karjalassa yleisönosasto-pääkirjoitustoimittaja istui tekstini päällä – väitti ettei ymmärrä – kunnes sai tekosyyn hylkäykselle saman konsernin toisessa lehdessä julkaisemisesta.

Näissä on tietty karkeusero; joiltakuilta tulee silkka ”mikä luulet olevasi”, joka myös räyskäytetään päin naama; toiset taas alkavat supista loukkaavia seläntakana kaikille muille paitsi asianomaiselle itselleen. Jostain kumman syystä ne eivät vain joko tajua tai myönnä, että en minä tätä tee kavereita saadakseni.

"Jostain kumman syystä ne eivät vain joko tajua tai myönnä, etten minä tee tätä kavereita saadakseni."

Teeskentelystä voi myös olla hyötyä. Kerrankin sain toimitusjohtajanimityksestä uutisen, koska en messuosastolla käskenyt pistävästi tuijottavaa ja päällekäyvästi käyttäytyvää markkinointijohtajaa painumaan helvettiin; vaan vaihdoimmekin käyntikortteja. Päädyin jonkin kumman sähköpostin jakelulistalle – no, siksi kerraksi ainakin.

Eikä ollut mieltäylentävää huomata, että muuan rumemmassa osoitteessa etnisen vähemmistön notkuja ja järjestyksenvalvoja molemmat kiinnittivät huomiota naamaani, jota luulivat kielteiseksi – ängeten seuraani. En ollut millänikään; mielenosoitusjuttu syntyi ja toisen kuvituskuvat otettiin, koska niitä olin ollut tekemässäkin.

Hah. Yksi sai kyttäfiilikset, luuli "vasikaksi" tai kuvitteli kai saavansa ”hipeiltä” jotain hyvää ilmiannolla, mutta sanattomaksipa jäi. Toinen – hänen luontainen vihollisensa – taas selitteli minua seurattavan kameroilla. Puhuin molemmat pois hermostumatta; tiesin riittävästi ja kerroin itsestäni sekä toiminnastani sen vähän mitä pitikin.

"Etnisen vähemmistön notkuja ja järjestyksenvalvoja molemmat reagoivat naamaani kielteisesti – omista syistään."

Edelläkerrotun huomasin tietysti oitis eikä se aiheuttanut pienintäkään vaivaa tai vaaraa, koska olen tullut eläneeksi huomattavasti toisenlaisen elämän kuin keskivertotoimittaja. Kyllä minä tiedän, että kivitalopoika voi päällekäynnin edeltä haukkua "pedofiiliksi" tietämättä oliko vai ei – riittää, että hän inhosi sinua.

No, jos kerran tiesin jo 16-vuotiaana kyllin ammattikuntani sisäisistä mekanismeistä ja toimintatavoista; miksi vaihdoin pois, sitten palasin mutten kuitenkaan hallitse täysivaltaisena? Ei kiinnosta. Enkö edes ole vaivautunut kokemistani vaikeuksista, sorrosta tai yhteentörmäyksistä? En suuremmin.

Minusta on nimittäin täysin epäkiinnostava kuinka väitetysti huono olen, jos sanoja ei kohta ala tietää mitä lisätään, poistetaan tai muutetaan. Kun nolo totuus taitaa olla, ettei naamasta pidetä; siispä puolustellaan itseään ja asemaansa täysin överiksi menevällä tavalla tai suodatetaan todellisuutta. Pidä kivaa keskenäsi.

"Ei minua kiinnosta kuinka väitetysti huono olen, jos sanoja ei kohta tiedä mitä lisätään, poistetaan tai muutetaan."

Vaikeuksia ja ikävyyksiä en tarkoituksella päälleni vedä, ja Herra paratkoon; todellakaan en niistä nauti, mutta joku raja pitää olla myötäelämiselläkin. Suorastaan huvittaa, että aina sitä ei edes oikeasti haluttu, ilmaus heitetään takaisin päin naamaa tai kerrottua ei vain pystytä ymmärtämään. Sinäsinäsinä. Turhaa. Ei kannata alkaa.

En minä tyrmää tai kaltoinkohtele. Kerrankin, kun kirjoitin uudistuvasta voimankäyttökoulutuksesta kolumnin; annoin julkaista sen, koska päätoimittaja poti minusta syyllisyyden- ja säälintuntoja jäätyäni äsken rannalle työnhaussa. Ei edes huomannut, että olin jo julkaissut sen Facebookissa kuukausia aiemmin.

Toiseen suhteet taisivat palaa jo hänen ollessaan edellisen lehden rivitoimittaja, mutta noin kritiikinherkän työpaikkansapuolestapelkääjän kanssa tuskin välitin työskennelläkään; tuppaavat nimittäin usein oireilla ympäristön ”riemuksi”. Että taiteilija ollaan – eiku kiistää sen; digitalisaatiota vastustaa, muttei tee asialle mitään.

"Vaikeuksia en tarkoituksella päälleni vedä enkä todellakaan nauti niistä, mutta joku raja pitää olla myötäelämisessäkin."

Jottei olisi niinkuin lukion kolmannen luokan opolla tai yhden homman palikkatestin pitäneellä psykologilla – olette hämillänne mitä kanssani tekisitte, koska ette saa minusta omanarvontuntoreaktiota pintaan – suoraan sanottuna tuntemaan kaunaa tai kateutta. Ette edes häpäistyä puolustelemaan ettekä todistelemaankaan.

Näinhän tämä asia on ollut aina antiikin Kreikasta, jottei varhemmistakin ajoista asti, mutta puuttuvan historiankirjoituksen tähden emme sitä tiedä. Ihmiset ovat sortaneet ja pilkanneet toisiaan, sekä on keksitty keinoja puolustautua tai peräti kohotakin arvoasteikossa. Ja nyt minä olen kuin en piittaisi koko asiasta mitään!

Annan piutpaut teidän vahingonilollenne sekä turhalle uteliaisuudellenne, joiden tähden tätäkin tekstiä silmäillään joitain sekunteja saadakseen tietää hölisenkö yksityisasiani tai haukunko jotakuta. Ette te minun lehtijutuistani, kirjoistani tai mielipiteistänikään ole kiinnostuneita ja olen kyllä tiennyt sen jo useita vuosia.

"Olette hämillänne, koska ette saa minusta omanarvontuntoreaktiota tai suoraan sanottuna kaunaa ja kateutta pintaan."

Lehtijutuista tykättiin sitä enemmän kuin mitä synkemmin paljastettua vihattiin tai hänen instanssiaan kohtaan oli vanhaa kaunaa. Haukkujat taas nimittelivät katkeraksi ja vastaiseksi. En minä sillä; joidenkin juttujeni tekemisestä sekä julkaisemisesta olen tänä päivänäkin ylpeä, syystä – jotkut toiset vain tulivat tehdyiksi, kun kohdalle satuin. 

Monikohan on oikeasti lukenut yhdenkään kirjani? On tullut huomattua, että proosa on mielestään sen parempaa kuin mitä enemmän hahmoihin tai tapahtumiin pystyy samaistumaan, mutta yhteiskunnallisesti ei tapahdu mitään. Luullevat olevansa oikeutettuja tulla viihdytetyksi säkenöivästi sanaillen tai seuraamalla riitaa.

Niin – ne mielipiteet – totisesti on selvinnyt; miksi Ronald Reagan vakaasti uskoi toimimattoman ja vahingollisen yhteiskuntamallinsa olevan menestys tai Margaret Thatcher kuvitteli olevansa voittamaton. Samaahan teette itsekin, mutta teillä ei ole sen paremmin valtaa kuin vallankäytön välikappaleitakaan – onneksi.