Olehan vouhottamatta

Pakollista prosessia ei pidä väärinkäyttää ajanvietteeseen tai tunnehuoltoon.

Kyyninen toimittajasetäkin on vaikeana Koskelan teinikidutusmurhan kaltaisen hirvittävän kierteen päätteeksi kuolleen lapsimarttyyrin äärellä. Mutta parhaansa pitää yrittää; kuka muukaan asettaisi asian paikalleen, laittaisi merkityksen minne merkitys kuuluu ja erottaisi olennaisen epäolennaisesta? Sehän on yleinen etu!

Meiltä Suomessa puuttuu monta sellaista oikeusskandaalia ja laiminlyöntitapausta, jotka olisivat lopullisesti pyyhkineet mielistämme pysähtyneisyyden ajan nationalistiset harhaluulot. Emme enää kuvittelisi olevamme erityisen hyvinvoipia, vapaita ja turvassa olevia hyviä ihmisiä omassa valtiossamme; parhaiden viranomaisten huomassa.

Ymmärtäisimme, että hyvinvoinnissa on katvealueensa, oikeusvaltion koneistoksi vailla mitään takuita ja liberaalin demokratiankin pääosin silmänlumeeksi. Tämä on totuus yhteiskunnastamme, koska sellaista meidät on saatu tahtomaan; halut taas ovat luonnollisesti aivan toisaalla eikä niillä ole juuri mitään merkitystä.

"Erityinen hyvinvointi, vapaus ja turvassaolo parhaiden viranomaisten huomassa oli nationalistinen harhaluulo."

Mitä sinun halusi oikeastaan painaa tai maksaa; itsellesikään? Siksi saatan sanoa niinkin töykeästi, kun otsikossa tein; olehan vouhottamatta. Sinä itse olisit voinut olla Koskelan jutun ”asianmukaiseen virkatiehen” vetoava välinpitämätön aikuinen; joku sinulle rakas, ulkoisesti sopiva teini olisi voinut tehdä itse karvaan teon.

Tosiasia on, että tänään meillä on aivan liian erilaiset käsitykset siitä kuinka yhteiskuntamme tulee toimia; ja pahinta on ymmärryksen puute kaikkien yhtäläisestä sekä jakamattomasta ihmisarvosta. No, sentään valtakunnankiusaaja Ulla Appelsin lietsoo kansan alhaisia tuntoja. Vaikka oikeasti iltamediat yököttäisivätkin; hyi.

Sinun ei pidä luulla, että nauraisin tuskallesi tai ahdistuksellesi. Sitä en tee, koska en ole empatiakyvytön enkä -taidotonkaan ihminen. Olen vain niin lukenut ja kokenut, että minun on vaikea ottaa vakavissani tuskan tai ahdistuksen ilmauksia. Siispä; kyllä saa ja kuuluukin tuntea, mutta entä sitten?

"Mitä sinun halusi painaa tai maksaa; itsellesikään? Siksi saa sanoa niinkin töykeästi kuin olehan vouhottamatta."

Jos on jotain asiallista sanottavaa, sano se sitten. Ihanneyhteiskunnassa olisi vain yksi ehdoton laki moraalista, lähimmäisenrakkaudesta tai mitä sanaa kukin nyt haluaa käyttääkin. Sitä minä tässä polemisoinkin, että kun on tunteita sekä haluja, mutta ei silti löydy tahtoa muuttaa yhteiskuntaa paremmaksi. Tiedätkö edes miten?

Kukin poraa rohkeutta, pysähdyttävyyttä, velvollisuutta ja vaikka mitä; silti kestävät sosiaaliset, lainsäädännölliset sekä taloudelliset muutokset jäävät tapahtumatta. Lopulta elämä jatkuu, oma paha olo helpotti, keksitään se seuraava asia mistä kaikki kohkaavat; eikä mikään estä vastaavan tragedian toistumista.

Virkakoneisto tekee mitä tekee tai sitten ei; seuraukset jäävät aina toimenpiteen kohteen itse kannettaviksi. Palvelut eivät parane; saadaanpa rahaa, henkilökuntaa tai valtaa lisää kuinka paljon tahansa. No, ei saada; nytkään. Journalismi, iltamediat mukaanluettuna; vaihtaa aihetta, mutta käsittelytavan kaavamaisuus säilyy.

"Kukin poraa rohkeutta, velvollisuutta, velvollisuutta ja vaikka mitä; silti kestävät muutokset jäävät tapahtumatta."

Suurempi huoli pitäisikin kantaa siitä, että mitä kukin tekee jokapäiväisessä elämässään, arjessa; ei reaktiosta poikkeukselliseen ja järkyttävään, kuten Koskelan teinikidutusmurhaan. On ymmärrettävä, että mikään ei koskaan ole täydellistä, mutta tästä huolimatta kunkin on yritettävä parhaansa sillä mitä käsillä on.

Minä saan ja minun tuleekin sanoa, että olehan vouhottamatta, jos laadullisesti tai määrällisesti ylitetään kohtuuden raja silkalla oman navan ympäryksellä mielenkuohuaan tuuletellen. Koska eihän silmitöntä tragediaa pakollisine prosesseineen saa väärinkäyttää ajanvietteeseen eikä tunnehuoltoonkaan.

Tunnevammaisia tai -taidottomia en puolustele; sellaisilla on yleensä vakava ongelma, jota ne peittelevät hyvin ohuen normaliteettivaikutelman taakse. Mutta en minä toisaalta liioin sympatisoi niitäkään hömelöitä, joita tämä nykyinen julkikohujen ja -suremisen kulttuuri lietsoo. Kun silloin aina vain kaikki olennainen unohtuu.