Tiskipöytäromantiikasta vuoristoratakerrontaan käy pohjoisen proseduraalin tie

Kaikki ovat kai vähintäänkin kuulleet SVT:n Tunna blå linjen -sarjasta, joka on suomenkieliseltä nimeltään Ohuella langalla? Se on merkittävin uusi avaus pitkään aikaan pohjoismaisessa proseduraalisessa rikos- ja poliisifiktiossa. Jokohan kurjalla mässäilevä, salaliittoinen ja synkistelevä nordic noir kuoli?

Pohjoisessa rikos- ja poliisifiktio on perinteisesti ollut arkirealistista, koska täälläpäin joutilasta yläluokkaa on ollut hyvin vähän, eikä osapäiväetsivyys sopinut vakaan ja arvonsatuntevan keskiluokan pirtaan. Näin on ollut siksi, koska jokseenkin siltä yhteiskuntamme sekä niissä asuvat ihmisetkin vain näyttävät.

Rikollisetkin ovat sosiaalisesti kömpelöitä, eristäytyneitä ja marginaalisia reppanoita; he enemmänkin ajautuvat tekoihinsa kuin punovat pitkällevietyjä juonia suurkeikkoja varten. Vaikken löydäkään tiskipöytäromantiikka -termin keksijää enkä tunne alkuperäistä asiayhteyttä; voin vain olla hänen kanssaan samaa mieltä itse asiasta.

"Jokohan kurjalla mässäilevä, salaliittoinen ja synkistelevä Nordic Noir kuoli? Yhteiskunta näyttää toisenlaiselta."

Kun Ohuella langalla lanseerattiin, kirosin ensin etten saanut katsoa sitä heti SVT Playssa; sitten vilkuilin uteliaana alkukielisiä tv-kritiikkejä, koska samaan tahtiinhan esitykset alkoivat YLE:lläkin. Kriitikot näyttivät kaivanneen draaman kaarta ja jotkut peräti kyseenalaistivat sarjan olemassaolon oikeutuksen.

Olen osin samaa mieltä; siksi käytän vuoristoratakerronnan käsitettä. Minusta Ohuella langalla nimittäin tuotettiin väärin; sen olisi pitänyt tulla kahtena puolen tunnin mittaisena viikoittaisena jaksona, jotka esitetään parin päivän välein. Siksi kerronta sahaa häiritsevästi edestakaisin vauhdikkaan huipun ja tönkön tylsän välillä.

Koska ollaan pohjoisessa, sarjaa ei tietenkään ole Amerikan malliin oikeasti toteutettu ”ikinä et tiedä mitä tapahtuu seuraavaksi” -ajatuksella; se olisi tiennyt huomattavasti myöhempää esitysaikaa ja aivan toisennäköisiä ikävaroitteluita. Olisiko sarja peräti tällöin automaattisesti rajautunut pois julkisen palvelun ohjelmavirrasta?

"Ohuen langan vuoristoratakerronta sahaa häiritsevästi vauhdikkaan huipun ja tönkön tylsän välillä."

Vertaan Ohutta lankaa monumentaaliseen 26 vuotta eetterissä kestäneen brittiläisen The Billin varhaisiin tuotantokausiin, koska sittemminhän sekin pilattiin saippuaoopperaksi. Kaksijaksoisena kerronnan vuoristorata loivenisi ja valmis paketti olisi helpommin katsottavissa vailla piinaavia pitkästymisen hetkiä.

Pointti olisi ottaa antologiakerronnasta irti enin mahdollinen, jolloin tapahtumat ja ihmiset virtaisivat elävän elämän malliin. Jatkuvajuonisuus on nimittäin niin passé. Sen ainoa olemassaolon oikeutus silloin joskuskin oli tv-teatterin organisaatio; ei voi antaa kameran määrätä millaisia kuvista tulee eikä antaa kehysten tehdä taulua. Ei.

Ruotsalaisessa kritiikissä nousi myös esiin, että tunnin pitkässä ohjelmassa proseduraalisen kerronnan raportoivuus tökkäisee. Joku voi jopa kokea sarjan uudenaikaisen poliisirekrytoinnin työkaluna käyttöönotetuksi ”tilannemalliksi”, jonka oldskool -toteutusta voi vilkaista Polisskolan -dokumentin työhönottohaastatteluista.

"Kaksijaksoisena valmis paketti olisi helpommin katsottavissa vailla piinaavia pitkästymisen hetkiä."

Silloin ennen siis kaksi keski-ikäistä järjestömiestä tenttasi suullisesti nokatusten parikymppiseltä pyrkijältä, että riittääkö tällä arkijärki, oikeustaju ja kantti; heiteltiin skenaarioita, joissa oli pakko valita kantansa. Nyt lapsukaiset halutaan tietokoneen ääressä ensin tutustumaan faktoihin sekä sitten miettivän ”mitä oikea poliisi tekisi”.

Tämä kritiikin osa ei siis ole vain veetuilua lipastonkäyneeltä maisterilta, joka suuttui kun oma kerronnan ymmärrys loppui kesken. Ohuella langalla todellakin rikkoo turvallisuudentunnetta, avaa silmiä ja muokkaa maailmankuvaa; syystäkin. Miksi ihmeessä kertoa tylsästi arvattavissa olevan juonen tarinoita eli tehdä kuten ennenkin?

Erityisen riemastuttava pikantti uutuus on ”samaan aikaan somessa” -ruutu, jossa kansan alhaiset rivit tuodaan kiehtovasti näkyviin. Se tekee tästä sarjasta yhteiskunnallisen aivan uudella tavalla; jopa niin, että suomentaja ei jakso-pari sitten uskaltanut kääntää ruudussa vilahtanutta hommaforumilaisuutta kuin vain osittain.

"Erityisen riemastuttavaa oli 'samaan aikaan somessa' -ruutu, joka toi kiehtovasti esiin kansan alhaiset rivit."

Minä tykkään proseduraalisesta kerronnasta ja erityisesti riemuitsen siitä, että Ohuen langan tekijät ovat voineet vastustaa länsimaisessa tv:ssä liiankin yleisen proseduraalisen draaman houkutuksia. Sehän on kökköä, jossa poliisiasia on täysin oikein kiitos teknisen neuvonannon, mutta muu sisältö on silkkaa saippuaoopperaa.

Tämä ei ollut koskaan itsestäänselvyys. Esimerkiksi kohta 40 vuotta nuoret varhaiset YLE Svenskan Harjunpäät ovat nyt hyvin ristiriitaista katsottavaa; anteeksi vaan, mutta tiimit munasivat hyvistä lähtökohdista ja mahtavasta koneistosta huolimatta. Jos koetan olla kohtelias, voisin sanoa heidän yrittäneen filmatisoida kirjat; epäonnistuen.

Vai onko suomalaisittain katsottava, että oikeastaan poliisiromaani on proseduraalista voitolle päässyt kilpailija? Voi olla. Täkäläisittäin nimittäin viimemainittua teki lähinnä Hugo Nousiainen 1950-luvulla; poliisi inhimillisenä kertojaäänenä löytyi maailmanmittaan ajallaan, 1970-luvun vähemmistökirjallisuusbuumin myötä.

"Minä tykkään proseduraalista ja riemuitsen, ettei Ohuesta langasta tullut liiankin yleistä draamaa."

Kiehtovaan leikkauspisteeseen päästään, jos havainnollistamistarkoituksessa laitan tahallani rinnan ovellaolokohtauksen Nousiaisen Yöpäivystäjistä ja kiinniottoyrityksen Joensuun Ahdistelijasta. Kuinka lähelle 1980-luvun suomenruotsalainen ammattinäyttelijä vailla teknistä neuvonantajaa tuli 1950-luvun ammattipoliisia?

No, aikalaisratkaisuna ensinmainittu jätettiin pois Yhden yön hinta -elokuvasta, josta tuli rauhaa ja turvallisuudentunnetta antanut aikuisten satu. Etsivien keskinäisen vihamiehyyden rajalle äityneiden huonojen välien ilmauskin uudelleenkirjoitettiin leikiksi. Joko ei ymmärretty mitä Nousiainen tarkoitti tai se sivuutettiin tarkoituksella.

Mitähän Ohuella langalla tv-sarjan tekijät mahtoivat tarkoittaa? Paras arvaus toistaiseksi nähdyn perusteella on lohdullisuus. Ehkäpä varovainen valoisuus kantaa pidemmälle kuin synkistely; toivoa sopii. Yhden tuotantokauden ihme Poliser, tuo oikea esi-Nordic Noir 15 vuoden takaa SVT:ltä; olkoon varoittava esimerkki päinvastaisesta.