Kärkkäys, naiiviteetti ja tyhmyys

Minä luen paljon. Äsken tartuin Leinon vanki Boris Björkelundin Stalinille menetetyt vuodet -kirjaan, joka oli loputtoman rikas aarreaitta vaikka mihin ihmisyyden kysymykseen, mutta sieltä tuo otsikko piirtyi työpöydän muistilappukuution päällimpään lehteen. Kyllä NKGB/MGB löysi ja Gulag opetti.

Neuvostoliitto oli todellakin toisen maailmansodan jälkeen ollut niin tarkoituksettoman julma ja sadistinen, että se uskotteli sieltä kerran lähteneiden voivan niine hyvineen palata takaisin; kaikki olisi anteeksiannettu. Eräs heistä päätyi samaan koppiin Björkelundin ja muutaman epäsuosioon joutuneen ex-upseerin kanssa.

En olisi välittänyt kohdata niitä muistoja sekä tunteita, joita kohtalotovereiden neljännen oloihin nähden täysin epärealistisen positiivisen asenteen pilkka itsessäni nosti. Mutta sellaistahan myötätunto ja -eläminen ihmisessä teettävät, sillä kohtalon karkeutta tulee väkisinkin pohdituksi omalle kohdalleen.

"En olisi välittänyt kohdata muistoja sekä tunteita, joita vankien kohtalotoverin epärealistisen asenteen pilkka nostatti."

Otsikon k-sana on Björkelundin kynästä. Tuo sotilasalaa opiskellut ja sillä uraakin tehnyt mies näyttää tyypittäneen kanssakärsijän miehistöön kuuluvaksi, kenellä ei ole valtaa muuten kuin väliaikaisesti – tiettyä tehtävää suorittaessaan. Valtaa, josta tämä ottaa kaiken irti tärkeällä asenteellaan – pyrkien pätemään.

Ymmärrän – Björkelund ja kanssavangit eivät enää voineet hautoa minkäänlaisia harhaluuloja siitä raa’asta terroriorganisaatiosta, jonka kynsissä riutuivat. Siispä; tietty brutaliteetti kuuluu asiaan, jos joku vielä lupauksesta huolimatta pidätettynä ja omaisuutensa menetettynä luulee selviävänsä vähällä yhteistyötä tehden.

Niinhän siinä myös kävi. En tullut tehneeksi muistiinpanoja, jotta saattaisin sanoa minkänimisessä tyrmässä sana kongilla kulki, että...höh...Erityisneuvottelukunta oli sitten antanut 25 vuotta vankileiriä. Tuo oli vain sellainen maa, jossa ”ei mistäänkin” tuomittiin helposti viisi tai kymmenen vuotta ja kakkua tuli kakun päälle.

"Tuo oli sellainen maa, jossa ”ei mistään” tuomittiin helposti viisi tai kymmenen vuotta ja kakkua tuli kakun päälle."

Niinno; opastihan tänä vuonna 80 vuotta täyttävä Leif GW Perssonkin muinoin kolumnissaan, että tietoisesti valehtelevaa vastaan on mahdoton argumentoida. Näin on epäilemättä esimerkiksi siksi, koska voit vain arvailla äänessäolijan tarkoitusperiä tai perusteita, mutta tämä taas voi koska tahansa muuttaa niitä sinua pettääksesi.

Olihan siis sekin koettelemus kerrakseen, kun sain niin sanotun turva-alan urani loppuvaiheessa tahallaan julkiseksi spektaakkeliksi tekemällä tehdyn kirjallisen varoituksen julkaisutoimintani tähden. No, heissäpä minulle todistajat kiistää varoitus kirjallisesti, mutta toinen niistä virnuili kyllä muuten aika ikävästi.

Vastapuoli johdatti minut ansaan valehtelemalla kylmästi, että hän ja se lahkolaiselta tai muuten täysin henkisesti kuohitulta vaikuttanut työnjohtajantapainen olivat paikalla muka valvontakameroita katsomassa. Viimemainittu ei joko osannut eli uskaltanut edes kirjoittaa nimeään ko. lapun minulle tulevaan kappaleeseen.

"Vastapuoli johdatti minut ansaan valehtelemalla kylmästi, että olivat muka valvontakameroita katsomassa."

Maksoin takaisin kirjoittamalla asiasta itse – eihän yhdenmiehen lehdessä kukaan olisi voinut tehdä sitä puolestanikaan – ja rumasti. Vuorokauden vaihduttua jouduin ottamaan etäisyyttä tapahtuneeseen hillityn pohtivassa pääkirjoituksessa, sillä tuo henkilökohtainen loukkaus vaikutti pahemman kerran harkintakykyyni.

Kun tiesin jo saavani potkut, vaikka työnantaja muka vasta harkitsi asiaa vapautettuaan minut työvuorosta, ja oli ollut pitävinään kuulemisen – varauduin provokaatioon. Heitin kameralaukun olalle, järkkärin kaulaan sekä löin ulkoisen salaman päälle – kylläpä oli muuten vastapuoli vaikeana, mutta asiallinen.

Marttyyrina en itseäni enää pidä. Kohtaloni sinetöivät kylmä raha – henkilökohtainen kohdekohtainen lisä, josta ne halusivat eroon – enkä ollut liioin enää naiivin tottelevainenkaan vaan muuttunut Huostassa-dokumentin Hansun sanoin vanhaksi änkyräksi. Ikää minulla oli tosin vasta kohta 35 ja työvuosia kolme viikkoa vaille 17.

"Varauduin provokaatiohin; heitin kameralaukun olalle ja järkkärin salamavalolla kaulaan. Vaikeiksi menivät."

Kaikkiaan yksityinen turva-ala ei ollut mitenkään henkisesti terve työympäristö. Kuinka se olisi voinut ollakaan, kun kerran kuka tahansa suomea osaava, täysi-ikäinen eikä kovin karkeasti rikollinen pääsi sisään? Fifty-fifty; puolen tiedetään olevan päin persettä ja puolen menevän ehkä oikein – tuurilla.

Se yksinkertaisesti näkyy sekä kuuluu pitkään matkaan, että pomotkin ovat samoista riveistä ylennettyjä – ansioilla, jotka ovat arvoitus. Vaikka jotkut ehkä sittemmin jotain opiskelivat, ja uskaliaimmat vallan tekivät hetken töitäkin kokonaan toisella alalla; tyhmyys, oppimattomuus, nuoleskelu sekä kostonhimo pysyvät silti samoina.

Tuollaisen vastapuolen kanssa mistään ei yksinkertaisesti tule mitään, jos sitä ei joko mielistele itse tai Suuri Kurpitsa ylä- eli ulkopuolelta pakota. Sopimukset ja erilaiset henkilöstöedustukset ovat pelkkä koriste ellei suorastaan alibi; se riippuu ihan siitä kuinka paljon mokomatkin eläjät pystyvät niillä pelaamaan.

"Tuollaisen vastapuolen kanssa mistään ei yksinkertaisesti tule mitään, jos sitä ei joko mielistele, maksa tai pakota."

Niinkö siinä sitten kävi, että vertaiset karttoivat ja paremmikseen luulevat nauroivat, kosken tahtonut nostaa palkkaa minimaalisella työnteon esittämisellä – parhaansa mukaan vaikeuksia välttäen – tai tehdä itsestäni harmittomasti erikoisen tienatakseni paremmin? Voi olla. Ei noiden kanssa yksinkertaisesti pystynyt keskustelemaan.

Joko ne kertoivat niin kutsutut mielipiteensä aina jollekulle muulle kuin minulle tai eivät suostuneet allekirjoittamaan niitä omalla nimellään. Oli vain loputon saastan tulva sähköisessä palautelomakkeessa tai trollaus Suoli24:llä. Sikäli, kun ei pyritty sanomaan maksimaalisen loukkaavasti, kun tiedettiin ettei enää tavata.

Kärkäs kirjuri? Niinpäniin; kun päätit ettet tykkää, yrität jollain koukkia kielteisen tunnereaktion, vaikka sitten sillä kaikkein vanhimmalla ja väsyneimmällä. ”Ei, iltani kohokohta on se kun pääsen töistä kahden tunnin päästä”, minä sanoin, ”jos se tämä olisi, sittenhän olisin ihan säälittävä”, jatkoin edeten seuraavaan tarkastettavaan.