Halveksunta

(Kuva: Jari Kähkönen) Mitenliene; olikohan tuonkin projektin takana ensisijassa aatteellisuus vai pilattiinko hyvän veskan kansi huonolla brodeerauksella, jota ei sellaisenaan kehdannut käyttää?

On se ihmisluonto sitten veikeä. Joillain yksilöillä on sujuva kyky olla yhtä mieltä jokaisen edessään olevan kanssa, nauraa tätä selkänsä takana ja olla olevinaan mukana niin kauan kuin kyseessä on oma etu/pelkää saavansa selkäänsä. Onko hypersosiaalisuus sittenkin hyperrasittavuutta? Hyvä kysymys.

Onko tässä kyse siitä kuuluisasta kemioiden kohtaamattomuudesta, joka oikeasti tarkoittaa ettei vain kokenut kanssaihmisen miellyttävän itseään? Vaikea sanoa tyhjentävästi, sillä jokin sijahan sanojan omalle tahdollekin pitää antaa, mutta varjollaan ei pidä tehdä pahojaan riistäen kanssaihmiseltä mahdollisuus itsensätoteuttamiseen.

Muutenhan syrjiä ja sortaakin saisi mielensä mukaani, koska kivikautinen pärstäkertoimesta katsominen – oikeastaan kaltaistensa suosiminen – olisi vieläkin hyväksyttävää. Se on yhä ajankohtainen huomautus; niin paljon ylhäältäpäin johdettavia vahvuuden ja kyvykkyyden rakastajia maastamme näet löytyy vieläkin.

"Ylhäältäpäin johdettavaksi haluavia vahvuuden ja kyvykkyyden vaikutelman rakastajia riittää maassamme yhä."  

Suomessa totisesti on aivan omituinen itsepärjäämisen eetos, kuten Maija Vilkkumaakin Radio Suomen Pyöreässä pöydässä totesi kerran kiitollisuudesta puhuessaan. Omakohtainen kokemus oli yksinkertaisesti järkyttävä; kun lastenvaunut kaatuivat, bussikuski alkoi sättiä ja muut matkustajat yhtyivät kuoron.

Siitäkö siis on kysymys, että saarikivisittäin sanoen tämän ivasta, vahingonilosta ja keskikaljasta paisuvan kansan pitää aina saada lohtua kuvitellen jollain menevän vielä huonommin? Niinpäniin; eipä tarvitse ihmetellä rasismia eikä syrjintää minkäänsorttista – jos ei valtaa ollut niin se anastetaan.

Liene siis niin, että hypersosiaalisuus on pohjimmiltaan vain väline, – siinä kuin ampuma-asekin on amerikkalaiselle pyssyhullulle – joka ei muka voi määrätä mihin sitä käytetään. Esimerkiksi kyllästyneen väsynyt henkilökohtaisten ongelmien riivaama purkaa painolastiaan pahaa-aavistamattomien piruparkojen niskaan.

"Hypersosiaalisuus taitaa pohjimmiltaan olla samanlainen 'väline' kuin ampuma-asekin on amerikkalaiselle pyssyhullulle."  

Otin minä cahieriin myös eläinoikeusfilosofi Elisa Aaltolan purkauksen poliitikoksi alkaneesta veljestään, Mikasta, sillä kauttaan muistin tietokirjailijaksi itsensä esittelevän ja puolueettomaksi väittävän Trump-fani Markku Ruotsilan kirjauksen. Eivät ne Amerikankaan evankelikaaliset elä kuin opettavat – tilastot kavaltavat.

Se on juuri sitä, – ihminen olemassa oma itsensä – joka kernaasti lennättää yksilön yli laidan, jos ihmiskäsitys on sokeutunut eli kieroonkatsovainen. Asettaa esimerkiksi itsensä toisten yläpuolelle moralisoimaan ja päättämään puolestaan, – mistään mitään tietämättömän varmuudella, – ettei muka voisi yhtä hyvin olla tuossa itsekin.

Haihatteleeko vai uskooko ihmiseen? Tätä mietitään, kun tiedostetaan yhtäältä länsimaisten arvojen vajavaisuus niissä karkean pahoissa teoissa, joihin voimillaan on eittämättä syyllistetty; unohtamatta silti myös mukana kulkevia itsereflektiota, itsesäätelyä ja itsekorjaavuutta. Myöntäisi edes, jos ei oikeasti kiinnosta tippaakaan.

"Ihminen lentää kernaasti ylilaidan, jos joku asettaa itsensä yläpuolelle moralisoimaan ja päättämään puolesta."  

Minä olen miedosti sanottuna sanavalmis mies; vaan, kun menen S-Markettiin, en todellakaan halua keskustella pullonpalautuskoneen käytettävyydestä enkä siitä onko painettava kuittipainiketta heti vai voiko odottaa automaatiota 15 sekuntia. Turha keskustelu, nollan arvoinen kysymys – suksikoon kuuseen smalltalkia vääntämään.

En niinikään häpeä uutta holdencaulfieldiäni, talvella suojeluskunnanruskeaa M 36:tta eli Verikauhaa, – itsehän sen tarkoituksella ostin – mutta pikkupennut saavat silti olla toljottamatta. Tiedän jo – ei olla nähty aiemmin – vaan ei meillä silti tule ikinä olemaan mitään tekemistä keskenämme – eivätkä he täällä määrää.

Sellaista se on; nollan millin siilini tähden minulle aletaan selitellä ”maahanmuuttokriittisiä”, peruspokerini ja hitaan kävelynopeuden tähden tulen luulluksi vaikka miksi – yleensä kielteiseksi. Vaatteeni ovat ihmisarvoni, kasvoilme kertoo älykkyyden ja puhetapani sinetöi senkin mihin vielä jäi tulkinnanvaraa. Ne luulevat.

"En häpeä kampaustani, vaatteitani, ilmettäni, kävelyäni tai puhetapaani, vaikka leimaavatkin kielteisesti."  

Tottatosiaan; enpä olisi aikoinani uskonut olevani nyt useiden silmissä yhtä huono tai huonompi kuin ne yhteiskunnan surunlapset keitä kaitsin, jottei itsensä tarvitsisi eli sitten kun tirkistely kävi mauttomaksi. Substanssiosaamiseni sujuvasti sivuutetaan, marginalisoidaan tai pistetään pelleilyksi kun yritän tuoda sen esiin.

On puhdetta kerrassaan kamppailla ajattelun ja elämäntavan valitsemisvapauden puolesta, kun niin moni tuntuu haluavan itsestään palasen, vaikkei katsokaan olevansa sen paremmin julkista omaisuutta kuin tähtikään. Mutta; oltiinpa sitten kaunayhteiskunnassa tai ei, en kyllä ole antautumassakaan.

Hypersosiaalisuus lieneekin siis sujuva kyky liittyä joukkoihin ja lähteä niistä luullakseen oman etunsa mukaisesti. Eihän tuokaan sujuisi ilman pyrkimystä pomottaa eikä etenkään taipumusta kaksinaamaisuuteen. On jokseenkin varma veto olettaa kaikkien halveksuvan, vaikkeivät he sitä aina näytäkään.

"On jokseenkin varma veto olettaa kaikkien halveksuvan, vaikkeivät he sitä aina päin naamaasi näytäkään."

Niin. Siinähän sitä sitten ollaan; tehdään lakonalaista työtä, kun ei kuuluta liittoon uneksuen tultavan löydetyksi, pääsevänsä parempiin hommiin tai ettei tällä alalla lopu työt koskaan. Jos ei suoraansanottuna halveksu niitä keitä pitäisi kutsua tovereiksi, koska itsekin jättäisi monet heistä palkkaamatta.

Aikuisuuden määritelmäksi sanotaan, jottei enää esitä sujuvasti eri rooleja eri paikassa vaan kykenee yhdistämään ne aiheuttamatta liiallista kärsimystä kenellekään. Häiriintyneisyyden, rikollisuuden, sairauden tai vähintään liioitellun salailutarpeen tunnistaa taipumuksesta lokerointiin sekä eriarvoiseen kohteluun.

Päteekö siis historiallinen materialismi yhä; että tietyissä oloissa elämisestä seuraa tietty ajatusmaailma? Itse olen taipuvainen sanomaan, jotta viimeistään postmoderni oli selkeyden ja varmuuden loppu; sikäli, jos nämä epäitsenäisille yksilöille rakkaat käsitteet olivat koskaan päällensä asetettujen odotusten väärti.