Voivoi aikuisvauvaa

(Kuva: Jari Kähkönen) Siinä on sinulle agenda...kolmen vuoden takaa arkistokuvana.
Kalenterilompakossani pitämäni kortit taas eivät yhäkään kuulu mitään kenellekään.

Tässä päivänä eräänä hämmästelin muistoa yli vuosi sitten menneestä Helsingin rautatieaseman ”vartijajutun” keskustelusta; olin yllättäen saanut siihen kolme ilmeisesti pilkalliseksi tarkoitettua nauruhymiötä. Muistin myös Pyöreän pöydän keskustelun Avarn-skandaalista ja Timo Airaksisen Yksilöturvallisuuden.

Kuinka näiden – puolipilkoillaaan sanoen – aikuisvauvojen kanssa voi ylipäätään olla tekemisissä? Ne haluavat tietää kaiken, eivät usko mitään, sekaantuvat joka asiaan, jankuttavat ja kerjäävät huomiota. Radiossa yksityiseltä turvallisuusalalta kaivattiin nöyryyttä eikä haluttu lainkaan ymmärtää asian toista puolta.

Airaksisen Yksilöturvallisuutta etsimässä -teoksesta taas se rinnastettiin terveydenhuollon ammattihenkilöihin tai toimintansa perusterveydenhuollon vastaanottokontaktiin. Ohhoh. On siinä maailmojen välistä ammottavaa kuilua kerrakseen, jottemmä paremmin sano. Onko niillä itsellään mitään velvollisuuksia?

"Kansalaisemme haluavat tietää kaiken, eivät usko mitään, sekaantuvat asioihin, jankuttavat ja kerjäävät huomiota."

Minusta on nimittäin aikalailla erikoista, että ensin muka ollaan niin yhdenvertaisia, fiksuja, avarakatseisia, sivistyneitä ja vaikka sun mitä – mutta sitten kuitenkin ruvetaan mielivaltaisesti oikuttelemaan sekä risaamaan. Haetaankin asian hoitamisen tai oikeuden sijaan jotain aivan kummaa kiinnitakertumis- eli mielihyvävoittoa.

Ehkä ajatteluuni vaikuttaa sekin, että täkäläisten kakaroiden ikäluokka vaikuttaa vaihtuneen – siispä jotkut ovat siinä ihan pokkana morjestelemassa ja juttusille rupeamassa – ikäänkuin olisin muka unohtanut heidän perseilynsä parin viimevuoden ajalta. En ole. Vast’edes tulen kohtelemaan heitä kuin ilmaa.

No, enpä tiedä. Syystä, etten ole persoonallisuushäiriöinen enkä liioin konekaan – nostin äsken kättä ja sanoin ”moro”, kun teini-ikäinen skuutillaan teki siitä niin ison asian. Oli autuaampi päästää lähimmäinen tässä suhteessa tuskastaan, vaikka se ei mahdukaan maksimiksi asettamaani yhteiskunnan lakimääräiseen inhimillisyysminimiin.

"Ollaan niin yhdenvertaisia, fiksuja, avarakatseisia, sivistyneitä ja vaikka mitä – mutta sitten oikutellaan mielivaltaisesti."

Ivailen säännöllisesti maailmojen välisiä eroja, jotka ovat oikeasti parhaimmillaan teeskentelyä ja pahimmillaan suorastaan harhaluuloja, koska – huvittavaa kyllä – tässäkin sen näkee. Jostain kumman syystä aikuisvauvat nimittäin luulevat, että yhteyteen pääsee aina; ja kaiken saa joka kerta, kun hän niin haluaa.

Ei tämä näin toimi. Elämä on vastavuoroista ja siihen sisältyy niin paljon arvaamattomuutta sekä epäoikeudenmukaisuutta, että heittäytyvän tökerö päällehöökivyys ei edes enää naurata. Kasva aikuiseksi! Rajatonta rakkautta saa vain pikkulapsi, jolta ei vielä voi odottaa parempaa käyttäytymistä.

Parempaa; kuten kykyä sanoa mitä tarkoittaa, mihin viittaa, kuinka perustelee ja että sanomansa pitää paikkaansa edes alkeellisesti tai kiinnittyy materiaaliseen todellisuuteen. Jos siis kohdatulla yksilöllä ei ole merkittävästi toimintakykyä rasittavaa sairautta, vaivaa, häiriötä tai muuta vastaavaa olosuhdetta, joka osoittaa toisin.

"Nämä aikuisvauvat luulevat, että yhteyteen pääsee aina; ja joka kerta saa kaiken, kun hän niin haluaa."

Huomionkipeys, rajojen noudattamattomuus, auktoriteettivastaisuus tai lähemmin erittelemätön ihmistenkohtaamisrajoitteisuus eivät ole toiveominaisuuksia. Me olemme vain ihmisiä keskenämme, mutta tämä ei vielä tee meistä kavereita enkä tunnusta sen paremmin velvollisuuttasi kuin oikeuttasikaan kertoa mielipidettäsi minusta.

Moinen ajattelutapa on kestämätön. On yksinkertaisesti kyettävä erottamaan toisistaan ihminen ja asia eikä tämä ole vielä yhtään kenenkään kaltoinkohtelua. Ihmisen on oltava kyllin kypsä ymmärtääkseen, jottei tule aina riemukkaasti vastaanotetuksi ja saattaa jopa olla etteivät kaikki tykkääkään hänestä.

Niinno, näinhän päästään sitten myötäloukkaantujiin, provosoitujiin sekä ties keihin muihin, jotka ovat varmasti kuin kotonaan somen ja älypuhelinten ajassa. Vai ovatko sittenkään? Voi aikuisvauvan tuskaa, kun vaatimus kiiltokuvatäydellisestä elämästä ahdistaa eikä mikään tunnu miltään ilman draamaa. Mielihyvää riitelemisestä.

"Someajan vaatimus kiiltokuvaelämästä ahdistaa ja jaksaakseen pitää olla draamaa. Saada mielihyvää riitelemisestä."

Samaistuminen? Mitähän sekin oikeastaan tarkoittaa? Eiköhän moinenkin ole vain aikuisvauvojen jälkikäteisselittely, kun tuli joko vieroitusoire- tai dopamiinipäissään alettua selkäydinreaktiona rähjätä – pysähtymättä, katsomatta, kuuntelematta tai ajattelematta yhtään mitään. Olet turhanutelias ja sinulla on tarve vihata.

No, sitten ne haukkuvat ylimieliseksi tai alentuvaksi; hah, sikäli, jos eivät sattuneet mitään pahempaa keksimään. En minä suostu olemaan tiettyä mieltä vain siksi, koska muuten jollekulle tuli paha mieli – enkä liioin käänteisesti pyri pahoittamaan kenenkään mieltä. Tajua, että pelikenttä on tasainen, lukemat 0-0 eikä hyväksilukua tule.

Ihan sama, vaikka toljotat; minä en ala juttusille. En saarnaa, levitä enkä myy mitään – sait virtuaalisella kuparisella viisisenttisellä ajatuksia – on itsestäsi kiinni kuinka paljon tai vähän kykenet ottamaan niistä itsellesi. Rahakeikat ja ihmissuhteet sijallaan, mutta älä viitsi naurattaa; kummastakaan ei ollut nyt mitään vaaraa.