Selittäväinen ihminen ja hyvät viholliset

(Kuva: Jari Kähkönen)

Tein tämän otsikon oheen muistiinpanoja ruotsalaisesta poliisipäällikkö Carin Götbladista syyttelemästä sikäläistä tullia maansa jengimurhatilanteesta ja Mika Lintilän Whatsapp-tilin väitetystä tuntemattomasta kaappaajasta. Mitäpä ihmisyys olisikaan, jos asiat pitäisi ottaa asioina sekä tekemisistään vastuu?

Ollaan liikuttavan lähellä perinteisiä inhmillisen edistyksen esteitä – sitkua, mutkua ja nokua – , mutta liikutaan kuitenkin ylemmällä tasolla – käsitteellisen ajattelun puolella. Ei näet puhuta arjen tietämättömyydestä, selkärangattomuudesta eikä päättämättömyydestä itsekunkin omassa elämässä.

Vai kuinka kauas loppujenlopuksi päästiin? Jottei ollakin itseäänesittelemättömien puoliventovieraiden koulunpihapiirissa tai heikostimoderoidulla bulletinboard-keskustelupalstalla, joka suo anonyymiyden eikä vaadi rekisteröintiin kuin toimivan sähköpostiosoitteen. Ottamassa vastaan mitä tahansa, johon reagoidaan jotenkin.

"Kuinka yksityinen tietämättömyys, päättämättömyys ja selkärangattomuus pidetään poissa julkisesta elämästä?"  

Olen tullut olleeksi hyvänä vihollisena kasvuvuosinani monta kertaa. Kokemusteni hullusta päästä on, että kun kaksi yläasteen ylempiluokkalaista hölisi keskenään äidinkielentunnin aluksi ja se johti toisen ulosheittämiseen. Tämäkin oli muka jotenkin syytäni, koska he olivat kuulemma puhuneet minusta – väitti tönäisijä – välitunnilla.

Otettu esimerkki ei ole täydellinen, koska se on yhtäältä liian lähellä syntipukitusta eikä toisaalta havainnollista hyvän vihollisuuden vuorovaikutuksellisuutta, joka kuuluu ilmiön kaikkein sairaimpaan puoleen. Mutta toisaalta; onhan siinä hienosti esillä pakko löytää selitys – mitä tahansa, jottei itsestä tuntuisi sietämättömältä.

Nimenomaan. Käsitteellisellä tasolla tätä tehdään ihan tietoisesti ja suorastaan ylpeänä – seikka, minkä muistan vielä kolmivitosena hämmästyttäneen aikalailla, kun sen jonkun anonyymin nettisontiaisen suollosta löysin. Hyi helvetti. Kylläpä on leipä liian tiukassa, jos se pitää tuollalailla tienata tai sitten asianomaisella on vikaa päässään.

"Pahimmillaan hyvä vihollisuus on vuorovaikutteinen ilmiö, jota voi vain luonnehtia jonkunsortin sairaudeksi."  

Olen tätä kirjoittaessani vilpittömän hyvilläni, etten missään vaiheessa haksahtanut hakemaan toista uraani kasvatuksesta, opetuksesta enkä sosiaalityöstäkään. Sen tajusin, kun äsken jouduin kasvotusten täkäläisten teinien kanssa ennenkuin vastuu siirtyi paikalle hälyttämälleni poliisipartiolle.

Ei tuntunut paljon missään, koska minulla on enemmän harjoitusta kuin ikinä tarvitsen, mutta kylläpä ällöttäisi joutua tuollaisten kanssa tekemisiin kokoaikaisesti. En tuntenut mitään tarvetta ohjata enkä kasvattaakaan – he olivat minulle yhdentekeviä. Huomannutkaan en olisi, jos vain olisivat itse olleet aloittamatta nimittelemisellään.

Yksi esimerkki kohtaamisesta pitää ottaa. Teini oli selittävinään, että muka kyyditsee minut poliisiasemalle polkupyörällä – höpöhöpö, ruman tempun se olisi tehnyt. Minä siihen, jottei kannata, koska päivystys on suljettu eikä sisälle pääse. Tähän kolmas; uhkailenko heitä. Siihen minä; jos koet tämän uhkailuksi, se on sinun asiasi.

"Yksi teini selitti poliisiasemalle kyyditsemisestä. Toisesta huomautus sen aukioloajoista oli jo uhkailua."  

Siispä; todellisuudessa eliitin ja rahvaan välinen todellinen ero on pienempi sekä sattumanvaraisempi kuin ainakin jompikumpi verrokki toivoo. Kaikki näyttelevät – esittävät erilaisia sosiaalisia rooleja eri tilanteissa tai ryhmissä – sitä minä vain, että tietääkö tämän itse ja miten sujui roolien yhdistäminen.

On ongelmallista, jos ei aisti todellisuutta tai väärintulkitsee sitä; lokerointikaan ei käy päinsä, koska tällöin kokonaisuus muodostuu helposti kestämättömäksi. Pitäisi kasvaa inhimillisesti ymmärtämään mahdollisen ja mahdottoman raja, sekä kyetä ottamaan vastuu lopputuloksesta – vain siten sama ongelma ei toistu jatkuvasti.

Hyvä vihollinen taitaa siis loppujenlopuksi olla aikalailla myrkyllinen ilmiö, joka voi riistää jonkun ihmisarvon täysin ja tuhota kaiken toivon yhteiskunnallisesta yhteisymmärryksestä. Sen vaikutuksen alaisena nimittäin totuudesta tulee elämäntyylituote, suosituimmuuskysely tai äänestys missä enemmistö ratkaisee.