Kuriositeetti

(Kuva: Jari Kähkönen)

Muistan vaikken välittäisikään, kun olimme lukion lopulla auditoriossa; toisella luokalla minulle äidinkieltä opettanut selitteli jotain väriläiskänä olemisestani, kysäisi samalla ohimennen tulevaisuudensuunnitelmiani. Vastasin hukkaavani elämäni siivousliikkeen varhaisaamuun. Kylläpä naama venähti.

Ylläkäyvää älköön väärinymmärrettäkö siivoustyön pilkaksi tai liikealan kyseenalaistamiseksi sellaisenaan – olinpa vain oppinut mokomia sanoja, kun säännöllisesti tarkastelin sanomalehtien työpaikkailmoituksia. Sinä vuonna muistaakseni halusin olla vartija ja nekin työpaikat olivat samassa tiedonlähteessä.

Ajattelin ajatuksen ja muistin muiston, kun katselin blogini tilastoja; oli kai sitten tullut kirjoitettua jotain paikallisten mielestä ”outoa” eli huomiotaherättävää, joten ilmeisesti nimeni piti googlettaa – päätyen tänne. Olen tottunut näihin yhden illan riemuihin; käyttävät ehkä minuuttitolkulla aikaa per teksti, mutteivät ikinä tule toiste.

"Yhden illan riemut käyttävät ehkä aikaa minuuttitolkulla useisiin teksteihin, mutteivät kuitenkaan ikinä tule toiste."   

Paikallisiin en todensanoen välitäkään tutustua, koska tiedän useimpien heistä olevan vain pinnallisesti uteliaita. Toisellapuolen mäkeä olevat sellaiset taas eivät kuule kuin puolet vaan sitä taas eivät ymmärrä – tämä vaiva on yleisempää kuin luuletkaan. Viihdyttäkää te juntit vain itse itsejänne, koska minä ainakaan en viihdytä ketään.

Väriläiskä tai kuriositeetti on tosiaan vähän kauniimmin sanottu kuin kummajainen eli kylähullu, mutta hittoako siitäkään välitän, koska tuollaisia puhuvallahan se ongelma on. Ääni lähtee joko korkeakoulututkintoineen kaventuessaan kuoliaaksi puristuvasta keskiluokasta tai kateen ahdasmielisen käytöstavattomasta böndestä.

Ei minua kiinnosta, että aiheuttavako ongelmia ensisijassa ulkoiset syyt kuten aine, maine ja ympäristön paine vai (pään)sisäiset; jokaisen pitäisi jokatapauksessa tajuta elää omaa elämäänsä. On pelkkää valheellista kuvitelmaa luulla pääsevänsä osaksi toisen tarinaa tai suorastaan myötävaikuttavansa siinä. Oikeasti: käyttävänsä valtaa.

"Ei minua kiinnosta, että mikä näitä ongelmia aiheuttaa; jokaisen pitäisi tajuta elää itse omaa elämäänsä."  

Siksi ne nyt roikkuvat tuntikausia somessa. Siksi ei ole niin alhaista eikä ylikasvanutta kirkonkylänpoikaa, jottei se karjalaiseen tyyliin yrittäisi ”pistellä”, koska osaa kommunikoida vain vittuilemalla ja olla kanssakäymisissä pelkästään kiusaamalla. Mutta minähän pärjään, koska on pakko.

Jälkeenpäin torilla istuen jäätelöä syödessäni ihmettelin itsekin omaa reaktiotani – oli totisesti mennyt jo reilusti yli vuosikymmen, kun olin kenetkään hiljentänyt ja ruotuun palauttanut – , mutta nyt hihitellen toistelin sitä onelineria itsekseni. Sanoin, että turpa kiinni äijä ja vedä huppu päähäsi, jos näky häiritsee.

Ojennettu pyyteli oikein anteeksi, joojootteli ja meni sitten matkaansa. Ehkä vallankäytössä sittenkin on myös mielihyvänsä, jos sitä tekee toimeksiannotta, määräyksettä, säännöittä sekä olematta osa suurempaa kokonaisuutta. Aiemmin moinen oli ollut minulle vain ikävä velvollisuus, joka piti tästä huolimatta hoitaa kunnolla.

"Kirkonkylän pojat osaavat kommunikoida vain vittuilemalla eivätkä osaa olla kanssakäymisessä kiusaamatta."

Totisesti; maailma muuttuu. Muistan, kun kävin debriefingissä muuan vittukeikan jälkeen, mutta kiitokseksi siitä selkäni takana vihjailtiin käyväni tai olevani psykologin tarpeessa. No, johan lukion psykologian opettaja oli kertonut rikkaiden ja psyykkisesti vahvojen amerikkalaisten käyttäneen tuolloin terapiaa statussymbolina. Hah.

Nyt Suomessakin eletään aikaa, jossa – kukin tavallaan – jokainen yrittää olla uusi ja parempi versio omasta itsestään; yksi salaliittoteorioin, toinen terveys- ja mielenvoimahuuhaalla sekä kolmas takertuu-vaatii-maksaa kyllin päästäkseen psykoterapiaan. Voi hyvä tavaton sentään, jotten vuoksensa suorastaan rumasti sano.

Eihän siinäkään muuta, mutta kun taas kerran kaltainen kaltaisensa valitsi ja voimautti. Kun katse on tukevasti omassa navassa, unohtuu ettei kenellekään ollut koskaan mitään taattu – saati sitten nykyään jokaiselle esimerkiksi parisuhdetta ja työpaikkaa. Ne ovat ulkoisen maailman asioita. Kenelle sekä miksi tätä oikein tehdään?

"Taas kerran taisi käydä niin, että kaltainen kaltaisensa valitsi ja sitten voimautti. Ei kenellekään ole silti mitään taattu."

Sitä päädyin pohtimaan, kun paikallislehtitorstaina luin Pogostan Sanomista hyvinvointialueen keljuttavan työpelleilyn kilpailutuksesta Ilomantsissa – nolla tarjousta – Honkarumasanankin puhemies selitti, ettei siinä olisi ollut noilla hinnoilla mitään järkeä. Hähähää. En minä sillä; kai tuollekin palvelulle olisi joku kysyntä ollut.

Niin. Asianlaita taitanee pohjimmiltaan olla niin, että kaikensortin puolihulluja öykkääjiä ja möykkääjiä löytyy kyllä – siinä ei ammattia eikä oppiarvoa katsota. Kun haluaa tietyn lopputuloksen, manipuloi asiat johtamaan siihen – möliset ”teidän täytyy tehdä” , kun itselläsi ei ole ja tuskin muuten koskaan tuleekaan. Puhut paskaa.

Siksi olen kai sitten kuriositeetti sekä moiseksi myös jään. Ihan sama. Minulla on kaikkea heitä, niitä ja sitä kuin tarvitsenkin – jos havaitaan puutteita, täydennän ne. Ellen ole muuta, voit urheilla-liikkua sinne minne olit menossakin – sinua enemmän minä kaipasin hetken kateissaollutta keltaista kirjastokassianikin.

Ps. Keltainen kirjastokassi oli unohtunut kesäksi varastoidun talvitakki, ohut vuori vetoketjulliseen rintataskuun, josta sen myös löysin – systemaattisesti etsimällä.