Älä ala sellaiseksi

(Kuva: Jari Kähkönen) Tarvekalu vai fleksailua, kas siinä pulma.

Olipa keskusteluntapainen, jossa maallikko rupesi jälleen kerran pälleilemään kanssani; yritti viedä ajatukseni toteutuksessa liiallisuuteen, jotta se muuttuisi naurettavaksi. Siitä johtui mieleen lukion kolmannen luokan äidinkielen opettajan viisaus, kun istuimme munkkikahvilla luokkaretkeläisten käytäväkioskilla.

Ajatus kuului, jotta minun ei pitäisi alkaa sellaiseksi kuin katselee kaikkea ulkopuolelta, pureksii sen ja kutsuu lopputulosta naurettavaksi. En tiedä; ehkä neuvo oli paikallaan, koska nuorena soitin suutani moninkertaisesti nykyistä useammin ja pahemmin. Etsin itseäni sekä paikkaani maailmassa.

No, paikkani ei ainakaan ollut tiedeyliopiston estetiikan opinnoissa, joita samainen minulle seuraavaksi suositti – kriittisen ajatteluni tähden. Tätä kirjoitettaessa alan olla sitä mieltä, että ei minulla taitane paikkaa ollakaan vaan pelkkä loputon etsintä, jonka edessä taas en enää ole juuri millänikään.

"Ehkä nuorta itseäni oli aihettakin neuvoa, koska soitin tuolloin suutani moninkertaisesti useammin ja pahemmin."

Muistan myös kuinka yläasteen yhdeksännen luokan äidinkielenopettaja keksi panna minut lukemaan aineeni luokan edessä – toivoen kaiketi tulevani nauretuksi ja pilkatuksi, kun en kerran muuten ymmärrä tyyliäni muuttaa. Tulikin hiljaisuus. Luokan partiotyttö oli ainut, joka puhui; sanoi ”onpa aikuismaisesti kirjoitettu”.

Vähän kuten armeijan vartiotuvassa, kun alikersantti keksi ”jakaa vitsin”; olinhan arvostellut, ettei vartiointi ollut kehittynyt mitenkään sitten harmaiden vaatteiden, pitkien saappaiden ja pulttilukkokiväärin ajan. Ketään ei kiinnostanut. Tietenkin sain niin sanotusti kuulla asioista – armeijan tapaan – , mutta en koskaan juuri tuosta.

Elämän opetuksia on ollut hyvä lähimmäisyys, jonka perusaste on pitää arvostelunsa itsellään, jos ei pysty sanomaan kuinka kohde tehdään paremmin tai oikein. Usein kun on niin, että asiat ovat tietyllä tavalla, koska edelliset yritykset ovat turhautuneet ja muut menetelmät osoittautuivat riittämättömiksi. Eikä siitä jaksaisi enää sanoa.

"Yhdeksännen luokan äidinkielenopettaaja ja armeijan alikersantti koettivat laittaa minut pilkattavaksi – epäonnistuen."

Eihän tässä muuta, mutta kun yhtäältä yksi ei välttämättä edes halua kuulla kuinka asiat tehtäisiin oikein tai paremmin. Toisaalta myös joidenkuiden toisten käsitys lähimmäisyydestä on kauniisti sanottuna kelvoton – pyrittiinkin koko ajan vain vittuilemaan, hyväksikäyttämään ja sitten pakenemaan paikalta.

Ajatellaanko siis vaikka näin, että älä normalisoi, selitä tai pahinta kaikista – turvallista – täysin sietämätöntä käyttäytymistä. Ei esimerkiksi myrkkysyöttien kylvämisessä ole kysymys ”koiravihasta”, jota pitää yrittää hillitä vaikkapa jätösten tunnollisella poiskeräämisellä. Niin jos luulet; olet hölmö, joka pettää itseään.

Muistan lapsuudestani radiokuunnelmanpätkän 1800-luvun kalastajasta, joka oli Turun kadulla ottanut maasta laskiaispullan ja antanut tyttärensä syödä sen kotona saaristossa – traagisin seurauksin. Sentähden tuholaistorjuntaa ei ole aikoihin hoidettu noin, pesuaineet eivät enää syövytä ja niin edelleen – loputtomiin asti.

"Älä kuitenkaan koskaan normalisoi, selitä tai pahinta kaikista – turvallista – täysin sietämätöntä käyttäytymistä."

Jos siis myrkkysyöttejä ei kylvä ymmärtämätön niin sitten harrastaja on samoja ongelmapersoonia kuin nuohoutuvat nurkissa ja tekevät siellä pientä ilkivaltaa. Kuka on antisosiaalisella tavalla tasapainoton ja kuka vain kade sekä vailla ihmiskontakteja tai merkityksellistä tekemistä – en tiedä – ehkä se selviää, kun jäävät kiinni.

Tämä on huomionkerjäämistä – sitä ne tosin eivät useimmiten käsitä itsekään, että miksi toimivat noin hölmöllä tavalla ja mitä todensanoen tarkoittivat – näin teot voivat jäädä kokonaan motiivitta tai saada selityksen minkä yksinkertaisuudelle muutoin nauraisi. Siksi tyhmiä tekoja ilmenee koko ajan ja niitä myös toistetaan.

Siksi pitää olla tietyt ydinarvot, jotka jokainen jakaa, vaikka oltaisiinkin kaikessa niin erilaisia kuin voidaan – muuten ei enää olla yhtäläisiä ihmisiä saman taivaan alla. Terve, tasapainoinen sekä täysikasvuinen ymmärtää esimerkiksi, että ei Saimaan norpankaan ongelma ole turvakurssien ja pelastautumispuukkojen puute.

"Pitää olla ydinarvot, jotka kaikki jakavat vaikka muuten oltaisiinkin niin erilaisia kuin vain voidaan – ihmisyyden tähden."

Minä ymmärrän, ettei minua ymmärretä ja usein edeltäni kulkeva hurja maine ei täsmää juuri lainkaan siihen mitä olen ihmisenä. Jos romantikoksi heittäydyn, voin pitää hypoteesina, että sitä taisivat jotkut tarkoittaa kun pandemia-aikaan kyselivät ottamieni rokotusten määrää; tai sitä ennen ja yhäkin tiedustavat oppiarvoani.

Ja miksei; sopii olla epäluuloinen. Siitä tosin olen tarkka, että kyselyn ei parane karata kyseenalaistamiseksi. Mitä et tiedä tai ymmärrä; tarkoittaako se, jottei meillä ole toisillemme lainkaan annettavaa – siispä oikea tie olisi se kuin vie eripäälleen? Vai luulitko ihan kesyttäväsi, käännyttäväsi, hyväksikäyttäväsi jne? Höpöhöpö.

Vastasin siis alun pälleilevälle kyläläiselle asiallisemmin kuin olisi ansainnutkaan; ei ole pakko valita kovaa turvallisuutta, jos se ei vastaa tarvetta tai ratkaisu olisi toimimaton. Kyse on ihan siitä, mitä itse haluat tehdä; tämä määrää mitä jostain tulee tai ei tule. Sen tietämisessä ja toden puhumisessa tietämästään olisi kyllin useimmille.

"Mitä haluat tehdä; se määrää mitä jostain tulee tai ei tule. Tietämisessä ja toden puhumisessa olisi kyllin useimmille."

Siitä johtuu mieleeni kerta, kun talvi etelässä tuli yllättäen. Siispä muuna arki-iltana keskellä viikkoa tuli ylimääräinen käynti tukikohtaan; pakkasin kapsäkkiin buutsit, lämpövuoren, talvilakin ja -käsineet sekä hirveän kasan saapassukkia. Ollen vailla muutakaan ohjelmaa, suuntasin sitten kantapaikan baaritiskille tuopposelle.

No, sielläpä kohtasin muuan mukavalta vaikuttaneen miehen, kenet olin ohimennen nähnyt jo kerran – hän katosi paikalta äkkiarvaamatta – syy selvisi nyt. Mies oli homoseksuaali, joka yritti iskeä minut – tuloksetta, sillä minä olen hetero. Sääliksi kävi, koska se mitä ikinä hän kaipasikaan olisi – ilmeisesti – tullut suureen puutteeseen.

Sellaista on ihmistenvälinen vuorovaikutus – yhdet ovat liian arkoja sanoakseen mitä ovat ja mitä haluavat – toiset koettavat piileksiä fleksailunsa takana. Siispä; eliitistä käymään pyrkivät paljastuvat konttorirotiksi, joilla on tarjota pelkkää pätkä- sekä silpputyötä kaikki oikeudet viedään -sopimuksella. En ole sääliö. Ei kelpaa.