Emme me tule olemaan puheväleissä koskaan

Näyn kirjoittaneeni toiseksiviimeisenä teksti-ideana silppuriin työntämistä vailla olevaan Cahieriin, että muutettaessa on alkuhuuma kriisivaihe sekä sopeutuminen. Inspiraatio lähti Ilta-Sanomista, jossa Espanjaan muuttaneen naisihmisen kokemuksille oli annettu nettiajalle tyypillinen klikkiotsikko.

Minähän asun ties monennettako vuotta Pohjois-Karjalassa ja voin jo tässä vaiheessa suoraan sanoa, että sopeudun tänne sinä päivänä, kun muutin pois. Emme tule koskaan olemaan puheväleissä; sikäli, jos on ihan pakko niin asiointi tulee olemaan jäykän virallisen lyhytsanaista, sekä se tapahtuu oikeita kanavia myöden.

Sitten kun viimeksi olen tähän aiheeseen tarttunut; Pohjois-Karjalan kansallispukuinen ja adoptioikäistä autoa ajanut nuorisonelikko on yrittänyt tarjota minulle palasta Tupla-suklaapatukasta sekä yläasteikäinen kysyi ostaa pilveä. Sanomatta piti olla selvä, että ei onnistunut, mutta kirjoitetaan sekin nyt vielä erikseen tälle riville.

"Emme ole puheväleissä koskaan. Sopeudun Pohjois-Karjalaan sinä päivänä, kun muutin sieltä pois."

Kaksi vanhusta rupesi tervehtimään minua ohikulkiessani, joten olen alkanut myös tervehtiä heitä, mutta vastustan päättäväisesti kaikkia yrityksiä ruveta juttusille – olkoon sitten teemana sää tai oletettu retkeily nuotiollaistumisineen. Minulla kun saattaa olla päiväreppu selässä ihan siksikin, koska kannettu tavaramäärä vaati sitä.

Mahtaisipa moni kanssani koskaan pidemmästi tekemisissä ollut ja väitettyä puheliaisuuttani ihan toisille mainostanut olla ihmeissään. Suotta. Ennenkään en ole puhunut tuntemattomille, halveksimilleni tai niille joille minulla ei ole mitään asiaa. Opetus korostakoon, että on eri asia tuntea kuin olettaa tuntevansa toinen.

Onneksi en ole velvollinen antamaan pörssitiedotetta, kun vaihdan kierrossa olevan laukkukokoelman toiseen. ”Kirjaamosta” ei liioin tarvitse löytyä päätöstä, jos varastoin Shemagh-huivit, koska kadotin niiden käyttämisen takana olleen ajatuksen. Asiani eivät ole hyvinkään ihmeelliset; inhoan uteliaisuutta enkä tahdo jutustella mistään.

"Mahtaisipa moni kanssani pidemmästi tekemisissä ollut ja puheliaisuuttani muille mainostanut olla nyt ihmeissään."

Hah, muistuupa mieleeni vielä tuolloin Karjalaisen toimituspäällikkönä olleen Sari Vannisen kolumni, jonka mukaan kaikkien itsestään puhumisesta huonoa tykkäävien tulisi saturoida ilmatila omin tiedonannoin ja kommentein – ilmeisesti kylläännyttääkseen se. Olipa kynänainen niin ihqu journo että!

Kaukana poissa oli Radio Suomen Pyöreän pöydän Kaarina Hazardin kyyninen pilkka, etteivät journalistit älykästä kritiikkiä kaipaa vaan fanitusta. Vähän kuin eräänkin puolitutun karjalattaren naamailmeet, joita se luuli etten näkisi, kun tervehdin, ohitin ja menin menojani. Tämä niiden ”iloinen lärpätys” on pelkkää ulkopintaa.

Siksi on vältettävä katsekontaktia, koska tällöin ne tervehtivät ja jos erehtyy vastaamaan niin rupeavat suorastaan juttusille. Ei karjalaisilla koskaan asiaa ole; toiselta udellaan kaikki, jottei se kysy mitään itseltään. Oho. Joku törmäsi tiiliseinään. Hups. Ilmastointikonehuoneen ovi revittiin saranoiltaan. Nämäkin sain huomata itse.

"Tämä niiden 'iloinen lärpätys' on pelkkää ulkopintaa. Vältä katsekontaktia ja varo vastaamasta puhutteluun."

Sejasama; ollaanko tekemisissä livenä vai virtuaalisesti. Voin vain sanoa siihen, että toivottavasti ei kummallakaan tavalla. Ilomantsikaan ei palkkaa ammattiviestijää, koska tällöinhän kaikki se mistä ei tahdottaisi puhua kannettaisiin hänen työpöydälleen; asenne kun on, jottei tämä tuo eikä sekään kuulu mitään kuntalaisille.

Toimintatapa ei ole tätä päivää; kääntöpuoli on esimerkiksi yleiselle tielle kaikkien nähtäviin hylättyjen huumeidenkäyttövälineiden salaisuus ja yksikseen sinne jonnekin jätetyt palvelut mistä jokainen kulkija vastaa kohdallaan. Ei toimi; sikäli, jos toimi edes silloin joskus 1980-luvun alussakaan, kun kaikki muka oli hyvin ja onnellista.

Karjalaisten yhdistystoiminta on niinikään täyttä pelleilyä, joka toteuttaa yhden suppean sisäpiirin elämäntarkoitusta. Silloinkin, jos käytännössä toimintaa ei ole, joukko puuttuu ja paperityötkin ovat vuosia rästissä. Mutta tästä huolimatta ulkopuolella kadehditaan, syytellään sekä ennenkaikkea udellaan. Emme tule olemaan puheväleissä koskaan.