”Saako sitten leikkiä Pelastusarmeijaa?” – älä viitsi olla ihan lapsellinen

Monenmoinen profiilityö tuntui pohtimisen arvoiselta otsikolta, kun Laura Hallamaa kolumnoi siitä YLE:n netissä. Mikäs onkaan sopivampi lähtökohta kuin pikkulasten vastaus varhaiskasvatuksen arvoperustan edellyttämään pyssy- ja sotaleikkien kieltoon; silti, vaikka aikuista moinen kysymys lähinnä naurattaakin.

Suoritus osoittaa kiehtovan suurta henkistä liikkumavaraa; ollaan samanaikaisesti niin uhmakkaan ulkopuolelleasettuvaisia kuin täydellisen tietämättömiäkin. Kuperkeikka tämä tuskin vielä oli, koska epäillä sopii tiesikö kysyjä, että mitä se sellainen logiikka oikein edes tarkoittaa. Ehkei reaktio muuten naurattaisikaan?

Aikuistuttuaan saatetaan väistellä konfliktia selittämällä, että ”asiat riitelevät eivätkä ihmiset” – sen estämättä, jottei ole aavistustakaan kuka noin alunperin sanoi ja mitä sillä mahtoi tarkoittaa. Kunhan hallamaalaisittain vain välttelee konfliktia yrittämällä estää sen muuttumisen henkilökohtaisuudeksi – vaihtoehtohan on purra kieleensä.

"Lapsi kysyy 'saako sitten leikkiä Pelastusarmeijaa?'. Aikuinen taas väittää vain asioiden eikä ihmisten riitelevän."

Lapsi ei vielä ymmärrä sosiaalisista rooleista tai yhteisöistä mitään ja tilanteistakin korkeintaan vaistonvaraisesti arvaa jotain. Aikuisen taas pitää ymmärtää, että roolit, yhteisöt ja tilanteet vaihtelevat tavattomasti eikä omaa turvallisuudentunnetta pidä ripustaa pakonomaiseen poseeramiseen, koska kaikki menettävät kasvonsa joskus.

Keskeiseksi pointiksi tuleekin tällöin, että kuinka vaihtelevat sosiaaliset roolit yhdistetään toisiinsa onnistuneesti eli vähintään minimaalisella kärsimyksellä. On näet tarpeeksi erehtymällä opittu jatkuvan onnistuneen vetämisen olevan joko mahdottomuus tai sitten liian vaivalloista vrt. Hallamaan kahvimaito-ongelma.

Saako siis kaiken kääntää ympäri niin halutessaan ja onko muita yleisiä vastuuvapaus- sekä anteeksiantoperusteita olemassa? Lähiympäristöni karjalaisjuntit ainakin luulevat selviävänsä kaikesta rupeamalla nauramaan ja väittämällä edeltänyttä syrjintää, ahdasmielisyyttä sekä ilmeisen loukkaavaa käyttäytymistään vitsiksi. Surkeaa.

"Keskeinen pointti on, että kuinka vaihtelevat sosiaaliset roolit yhdistetään toisiinsa minimaalisella kärsimyksellä."

Mitä muuta ihmiset tekevätkään paitsi leimaavat, olettelevat ja puhuvat paskaa toisista? Näinollen; tietynsortin profiilityön tekijälle kahvimaitovalinta saattaa tosiaan olla reaalinen elämänongelma, koska heitä pidetään kyllin suurina kadehdittaviksi tai kyllin heikkoina kiusattaviksi. Olisiko haluttu ei-huomattu tai -välitetty ollakaan?

Epäilen. Sekin kuuluu ikiaikaisesti ihmisen osaan – onko sinulla kontakteja – vai oletko kompromettoitunut. Valitettavasti molempia – huomiota ja vapautta – ei voi saada samaan aikaan; se on varmasti yksi syy miksi Suvi Uskikin koki profiilityön kiinnostavaksi väitöskirjatyön aiheeksi. Identiteetinsuojelu on totista hommaa.

Minusta Laura Hallamaan kolumni oli kiehtova keskustelunavaus, joka toi mieleeni muuan huumemyönteisen ja ateistisen amerikkalaisen verkkojulkaisun tekstin – ei tosin kyllä tekijänsä nimeä. Piikittelyn kohteena oli evankelikaalisten väitetty kirjaimellinen raamatuntulkinta – ”kumpia kymmentä käskyä” siis noudatettaisiin?

"Kahvimaitovalintakin voi olla ongelma, jos on kyllin suuri kadehdittavaksi tai heikko kiusattavaksi."

On huvittavaa, että lapsellisen totinen identiteettisuojelu ja profiilityö ovat tarpeellisia Suomen kaltaisessa pohjoismaisessa oikeus-, hyvinvointi- sekä sivistysvaltiossa. Mutta niinhän kahta kylän pikkupoikaakin jännitti kovasti uskaltaa vapettaa – oletetusti nikotiiniä – silmieni edessä – varotoimet olivat merkittävät. Ja turhat.

Että anteeksi; onko moneltakin tiedeyliopiston loppututkinnon suorittaneelta syntymäajan perusteella aikuiseksi katsotulta ehkä jäänyt murrosikä väliin, vai eikö saatu olla vapaudessa lilluvia kaksikymppisiä, ketkä eivät tee mitään hyödyllistä? Ensin pitää löytää itsensä, jotta sen uskaltaa myös välillä turvallisin mielin hukata.

Sillä minä likaavan&haisevan nakkaan, jos omatekoinen poliittinen valvoja nuhtelee tai kommentointini jonkun kokkareille vaikuttavan kuppikunnan Face-seinällä estetään, mutta kun tällä on vakavampikin puolensa. Kunnian ja häpeän, sekä kuulumisen ja kuulumattomuuden sekaisinmeno aiheuttaa loputonta huomionkipeyttä.

"Tulee löytää itsensä, jotta sen uskaltaa myös välillä hukata. Pitää elää murrosikä ja lillua vapaudessa kaksikymppisenä."

Kaikki tavoittelevat henkilökohtaista kuuluisuutta pyrkien esille keinoja kaihtamatta. Kakarat ja luuserit, joilla ei vielä ole ollut edes vankinumeroa; mölisevät linnaslangilla esimerkiksi vasikoimisesta. Sekä niin tuoreet rikollisesta elämäntavasta luopujat, jotteivät ole vielä exiäkään; paasaavat turvallisuudesta tai kriminaalipolitiikasta.

Saattaa siis ilmetä sellaista erheellistä sananvapausaktivismia, jossa voisi – niin ennakolta estämättä kuin jälkiseurauksia saamattakaan – syrjiä toisia. Se on ihmisen tosi perusluonto. Populismin mestaripelimanni Timo Soini ei ollut oikeassa paljosta, mutta tiesi juuri tämän – innovaatio tosin teki hänestä itsestään valitsemiskelvottoman.

Todentotta. Kun loppujenlopuksi on niin, että aivan sama millä identiteettirihkamalla tai päälleliimannaisin sinä itseäsi koristelet; silti joudut elämään toteutuneessa todellisuudessa etkä kykene säätelemään millaiseksi se muodostuu. Yläluokan kulissit ovat fiinimmät ja keskiluokka vain teeskentelee ankarammin kuin köyhikset.

                                                              ***

Someta, dandyile, erotu tai profiloidu kuinka paljon haluat; silti mikään näin saavuttamistasi tuloksista ei ole totta virtuaalitodellisuuden ulkopuolella. Aina aineellisen todellisuuden raja-arvot raamittavat ja jonkun muun kuin itsesi tekemät päätökset sanelevat mitä – oikeasti – tapahtuu.