Kirjoittaminen elämäntapana

(Kuva: Jari Kähkönen)

Kaksikin seikkaa sai minut luonnostelemaan uudelleen tämän kuluneen otsikon ja tekemään siitä muistiinpanoja; Apu lopettaa blogit vuodenvaihteessa sekä Tulenkantajien ryhmän hajoamisen syyt 1920-30 -lukujen vaihteessa. Moiset ratkaisut tapaavat usein myös muodostua melkoisiksi vedenjakajahetkiksi.

Eniten Avun blogeista olin pitänyt Saku Timosen eli Uuninpankkopojan teksteistä, joita luin jo vuosia ennenkuin hän edes siirtyi A-lehdille. Siitä on ajanmittaan muodostunut kokoaan painoarvoisempi media, joka pystyy niin nostamaan puheenaiheita kuin ottamaan täysipainoisesti osaa yhteiskunnalliseen keskusteluunkin.

Mutta samalla on kiistaton totuus, että netti 2.0:n eli yhteisöpalveluiden synnyn jälkeinen aika on tehnyt useista alkuaikojen asioista virattomia. Jos keskityn nyt vain ison kuvan kaikkein tärkeimpiin asioihin, niistä yksi on blogin ja toinen on keskustelupalstan merkitys uudessa ajassa. Onko sellaista lainkaan?

"Tämä kulunut otsikko on poikkeuksellisesti käyttökelpoinen ajankohtaisten uutisten vuoksi."

Tätä hommaa – kirjoittamista – ei sovi suositella kenellekään. Internetissä toiset ammattilaiset ovat valitettavan usein huomionkipeitä pellejä, joita mikään kiinnostaa vain, jos puhe on heistä itsestään. Tähän on poikkeuksensakin; esimerkiksi ylempänä niin nimeltään kuin sigultaankin mainittu, joka kirjoittaa tärkeistä asioista.

Niin kutsutut julkaisijat taas tapaavat maksaa työstä lähinnä näkyvyydellä, sekä ottaa lähes kenet tahansa alustalleen tai palveluunsa. Siispä; valitettavan monet niin kutsutut blogosfäärit ovat melkoisia kylähullujen kokoontumisajoja ja vailla omaa elämää olevien pienten kuppikuntien päivätoimintakeskuksia.

Tämä meni kuin Uschanovin Kulttuuripessimissä konsanaan; lukuisat alamittaiset provinssiaaliset suolsivat niteentäyden kaiken huonoutta ja pahemmakseen tulemista – päässen koukerokielisyydessään lähelle Spengleriä tai Weberiä, keiden töitä eivät edes tunne. Sitten se oli kertaluku, sekä suuntana divari. Loppu. Slut. Jos. Kai.

"Kirjoittamista ei oikein sovi suositella kenellekään, koska tämän elämäntavan joissain puolissa voi olla kestämistä."

Jos siis ensimmäisen internetin tullessa lukuisat olivat sitä ennen vain lukeneet, tai jakaneet viisauttaan yksinomaan suljetuissa samanmielisten piireissä kasvotusten; saattaa jälkipolven oikeudella todeta, ettei inhimillinen hengenviljely heidän tekijyydestään suuresti laajentunut. Lahjattomiin laulajiin en edes välitä mennäkään.

Kun yhteisöpalvelut tulivat, ilmeni – taas vaihteeksi – , että pääsääntöisesti ihminen messuaa joko omaa hengenköyhyyttään tai saadakseen kavereita ja huomiota. Ne lukevat ehkä otsikon ja joka kolmannen rivin eivätkä sitäkään kunnolla, minkä jälkeen joko jakavat sen hähätellen tai rupeavat ölähtelemään denialismipäissään.

Siksi bloggaamisesta tuli joko yksilöllinen harrastus, marginaalista julistusta noin puhelinkoppiin mahtuvalle seuraajakunnalle tai tilitystä; se ei koskaan lähtenyt lentoon eikä muuttunut huomioonotettavaksi voimaksi. Tästä syystä bloggaamisen veto on mennyt ja suosituin sisältö tehdään nyt jossain ihan toisaalla – somessa.

"Yhteisöpalveluissa ilmeni taas vaiheeksi, että ihminen messuaa hengenköyhyyttään tai saadakseen kavereita ja huomiota."

Samanlainen ajan muutos teki nähdäkseni lopun Tulenkantajistakin, jotka olivat muotia 1920-luvulla, kun kaiken sai kyseenalaistaa ja olla ohjelmallisesti ohjelmaton. Aika aikaansa kutakin; talouslama, trokaaminen sekä poliittinen väkivalta tekivät yleisesti lopun ”hauskoista ajoista” ja olivathan he jo menestyneet yksilöinäkin.

Erityisesti kiinnitin huomiota Vesa Maurialan väitöstutkimuksesta tehdyssä kirjassa ryhmädynamiikan muutokseen – loppua kohti ei oltu enää keskinäisesti solidaarisia, kun jotakuta arvosteltiin julkisuudessa. Rohkenen väittää, että siitä minulla on itsellänikin kokemusta, kun ajattelen ajan täyttymistä sekä lähdön hetkeä yleensäottaen.

Ymmärrän; korkeakirjallinen snobi saattaa saada ulkoisia oireita, jos rinnastan kummankaan Tulenkantaja-lehden aikani paperi-Kontrolliin, mutta niin teen silti. Uraturhautuminen ja känninen saunailtavitsi ovat hyvin huonoja syitä alkaa kirjoittajaksi – eikä kaksinen ole sekään, että no rupesi sitten kun ei kukaan muukaan ruvennut.

"Tulenkantajien lopun eräitä syitä monista olivat muuttunut ryhmädynamiikka ja kadonnut solidaarisuus."

Tuota työtä nimittäin tehdään omalla persoonalla, ja se vaan näkyy läpi, jos ihmisyys on vajaa- tai vinoonkasvanut. Tähän lähtökohtaan voit suhtautua samalla vakavuudella kuin miten ruotsalainen parikymppinen influensserinainen näkee oman ulkonäkönsä kirurgisen korjailun välttämättömyyden uralleen – tajuathan mikä oli mitäkin?

Se ei – valitettavasti – aina ole ihmisten – eikä etenkään turvallisuusammattiin päätoimekseen narrautuneiden – kesken itsestäänselvä. Maailma ei näet yksinkertaisesti näytä enää samalta, kun käy sisään tuollaisen organisaation portista, kulkee kenttänsä halki, astuu sisään rakennukseen ja alkaa myötävaikuttaa siellä.

Vai pelasimmeko kaikenaikaa niin omia pelejämme, ettemme koskaan solidaarisia olleetkaan? Jotkuthan olivat aitoja porvareita, joille kaikki oli kaupankäyntiä. No, katsopas ympärillesi, kamasaksa, kannattiko? Näin otan oikeudekseni sanoa; olenhan kuullut tuon viisastelun tuhannesti – niiltä kuin eivät ikinä mitään uskaltaneet.

"Kirjoittaja työskentelee persoonallaan ja ihmisyyden vajaa- tai vinoonkasvuisuus vain näkyy läpi. Tämä on vakava asia."

Oli se erikoislaatuinen sakki, jotten paremmin sano. Yksi vouhotti ihan selvää pelastustoimessa oppimaansa apinalauman lakia – siinäpä syy senkin porukan vasta julkaistuihin yhdenvertaisuus- ja työympäristöongelmiin. Toinen kuulemma vastusti minun ”väsyneitä” juttujani, muttei koskaan päin naamaa eikä edeltäpäin.

Koko ajan oli myös olemassa vähintään kaksi todellisuutta, joista itse en koskaan saanut olla siinä missä kaikki tieto oli ja päätökset tehtiin. Päätoimittajan tehtäväkin laitettiin toimituksen foorumilla haettavaksi, mutta minä en olisi saanut olla siitä kiinnostunut; sekä meneekö lehti oy:ksi vai ei – sehän meni, vaikka juuri päätettiin ettei.

Niin; sitten sitä koetti niin kutsutulla keskustelufoorumillakin olla jotain mieltä, mutta päätoimittaja alkoi syytellä koko yksityisen turva-alan mustamaalaamisesta. Ja väitti, että minulla on ennakkoasenne Helsingin poliisilaitokseen, vaikka juuri oli tekeillä sitä koskeva juttu. Tämä elämäntapa ei todellakaan ole heikkohermoisia varten!