Yhdentekevyyden pohjakosketus ei välttämättä ole paha asia

(Kuva: Jari Kähkönen)

Äsh. Tyhjänpäiväistä. Nimeni on tuntematon; sitten huomaatte joko ylioppilaan oppiarvon tai sen tosiseikan etten jo ole kuukausipalkalla jossain isossa lehdessä ja siihen loppuivat minun mahdollisuuteni. Vaikka oli tehty juttuja, otettu valokuvia ja julkaistu kirjoja. Sekä vielä enemmässäkin on oltu mukana, toki. 

Mutta ollaan nyt hakevinaan, koska olittehan tekin etsivinänne. Työpaikkailmoitus oli sitten peräti vain yhdessä paikassa – linkki tosin ei toimi – tai se löytyi erittäin sekavien kotisivujen oikealta alasivulta  – vahingossa. Ilmoitus voidaan myös julkaista paperilehdessä ja pyytää hakemus sähköpostilla, joka poistetaan lukematta.

Pääset vain – jos olet jo – ja osaaminen ratkaisee – kunhan kaikki ne tavalliset ulkoiset piirteet vain löytyvät. Vai olisiko pitänyt antaa – kaaderi-, konspiratiivisen tai KGB-periaatteen mukaan – niin sanotusti löytää itsensä? Sellainen kummallinen suljettu etuoikeutettujen kerho ovat niin kutsutut journalistiset työmarkkinat.

"Äsh. Tyhjänpäiväistä. Siihen loppuivat minun mahdollisuuteni, mutta ollaan nyt hakevinaan, kun tekin olette etsivinänne."

Ehkä minua ei vain enää kiinnosta? Tiedänhän näet jo, että jos saan skuupin niin joko se jätetään huomiotta tai raportoidaan minua kreditoimatta. Turha kantaa olkalaukussa pokkaria, vara-akkua, toista muistikorttia, vihkoa, kynää ja käyntikorttikoteloa – iso kameralaukkuhan on ollut komerossa jo kauan.

Miksi kiinnostaisi; enhän ole vailla itsehillintää tai mittasuhteiden tajua oleva vihainen pikkupoika, joka kuvittelee olevansa itsearvoisesti oikeutettu tietynlaiseen elämään. Jos ei ole vetovoimaa, en saa haluamaani eikä pakottamaankaan pystytä – on saavutettu yhdentekevyyden pohjakosketus – alemmas ei enää pääse.

Minulla ei ainakaan ole enää mitään pelättävää tai hävettävää. Mitä sitten, jos umpikujahommassa paikallaanpolkeva nolla nauraa, kun en ”päässytkään pinnalle” lakattuani viihdyttämästä kaltaisiaan kolmannen osapuolen mainoksenkohteita tai raakadataa panettelulla ja paatoksella? Se on vain heidän oma häpeänsä.

"Miksi kiinnostaisi; en ole itsehillinnätön ja mittasuhteita tajuamaton vihainen pikkupoika kuviteltuine oikeuksineen."

Vai vailla reaalielämän toimintakykyä olevaa kellariloukon näppäimistösoturi-inceliä tai sosiaalidominanssissa tärisevää feikkikeskiluokkaistako pitäisi pelätä? Mitä sitten, jos joku entinen tuttu tirkistelee elämääni uteliaisuudesta tai ajankulukseen? Jos ovat edes sitä; nuo, työtä pakenevat sankaluurisankarit ja sun muut avokonttoriluuserit.

Tässä blogissa eivät kunnon ihmiset käy – esikuvista tai eliitistä mitään puhumattakaan. Tiedän jo mitä he ovat; poistopyynnössä, blokkauksessa ja sähköisessä rikosilmoituksessa on riittävästi – viisaasta en kirjoita mitään. Olen jo ehtinyt tottua siihen, että ajatukseni eivät nyt herätä enempää vastakaikua kuin ennenkään.

Lopuksi on ymmärrettävä, että ihminen kamppailee vain omaa itseään vastaan – voittaakseen pelkonsa, alemmuudentuntonsa ja itse-epäilynsä. Yhdet löytävät keinon liittyä muihin ihmisiin, toiset luulevat itserakkauspäissään löytäneensä lopullisen viisauden ja kolmannet eivät enää stressaa mistään. Itse senkin päätät.

"Tässä blogissa eivät kunnon ihmiset käy. Olen jo tottunut siihen, että ajatukseni eivät herätä mitään hyväksyttävää vastakaikua."

Pitäisikö minun taistelepakenehyytyä kaikki arvokkuuteni menettäen, jos joku pätee maisterinarvollaan, kun ei muullakaan pysty? Tai vastata vihalla pikkupomon perseraivariin, koska – toisin kuin yleensä – nyt minä kyllästyinkin häneen ensin ja pääsin myös siksi sanomaan ensimmäisenä hyvästi? Luulette liikoja itsestänne.

Puhumattakaan tuppukyläläisvenkoilusta. Ollaan ensin kehuvinaan, sitten vähätellään itseään ja valitellaan toimintansa pienipiirteisyyttä – mutta lopulta annettaisiin kyllä kokeilla, jos suostuisi työskentelemään ilmaiseksi – pelkkiä hyviä puheita vastaan. Tai sitten ne panivat nimen muistiin eivätkä enää vastaa yhteydenottoihin.

Ehkä ajattelisin toisin eli olisin mukava ja jonninjoutavien heiluteltavissa, jos en olisi elänyt sitä elämää, jonka olen tullut eläneeksi. Kokisin, ettei minulla olisi muita vaihtoehtoja kuin alistua, jotten vain menettäisi asemaksi luulemaani tai pahinta kaikista – joutuisi ulkopuolelle. Hah, ikäänkuin sekin olisi loppujenlopuksi mitenkään paha asia.