Ei huumeidenkäyttöä voi normalisoida – siispä suu auki todellisista ongelmista!

(Kuva: Jari Kähkönen)

Julkinen palvelu koettaa pysyä relevanttina eikä ujostele yhtään sen tehdessään. Sunnuntaina etusivun ylösnostona oli kummallinen Yle Uutiset Rec, jonka aihe oli olevinaan huumeiden käytön rangaistavuuden ongelmallisuus erityisesti kyseenalaisen syntyhistoriansa valossa.

Ongelmissa sinänsä on hyvin vähän epäselvää eikä mitään kiistämisen varaa, mutta valitettavasti elämäntapa itsessään ei vain yksinkertaisesti ole kelvollinen, ihmisarvoinen eikä yleisesti suotavakaan. Mistä siis oikeastaan puhumme, kun olemme keskustelevinamme huumeidenkäytön rangaistavuudesta?

Niin hyviä huumeita ja oheispalveluita ei olekaan, että vaikutukset rajautuvat vain käyttäjään itseensä; mukana siis kulkee aina laajempi yhteiskunnallinen intressi. Eikä sitä pahantekijää ei olekaan, joka avoimesti myöntää olevansa moinen. Aina niiltä löytyy joku selitys, puolustelu, uhittelu, kaupankäynti, pakeneminen tai ulkoistaminen.

"Julkinen palvelu ei ujostele, mutta mistä oikeasti puhumme, kun keskustelemme huumeidenkäytön rangaistavuudesta?"  

Sellaista se vain teettää, kun viihdekäytetään riippuvuutta aiheuttavaa tajuntaa muokkaavaa ainetta. Tai itsediagnosoidaan ja -hoidetaan itseään sangen epäpätevästi sekä -varmoin menetelmin. Sitten ne tulevat kerjäämään sääliä, koska jonkun muun kuin itsensä pitäisi maksaa pämppääminen ynnä hyväksyä osaksi yhteiskuntaakin.

Mitä sitten, jos kokaiinia ja heroiiniä sai ennenmuinoin apteekista noin vain? Tuon perinteen todeksi eläneen yksilöt ovat jo pääosin poissa keskuudestamme ja vain harvoissa asiakastiloissa on enää edes näyttelyesineenä aikalainen myrkkykaappi. Tai mitä sitten niistä kaukopartiomiesten amfetamiineistäkään, senpuoleen.

Tai huumeiden käytttökiellon syntyhistoriastakaan, oikeastaan. Ehkäpä sen kertominen koettelee kaikkein ankeimpien laillisuudenpalvojien tuntoja, kun ei enää pääse itsestäänselvyyden taakse piiloon vaan joutuu jopa hetkittäin ajattelemaan itse. Huomaa lakia säätävät inhmillisiksi ihmisiksi kaikkine tavanomaisine piirteineen.

"Taidetaan kerjätä sääliä; jonkun muun pitäisi maksaa pämppääminen ja tulisi myös päästä osaksi yhteiskuntaa."  

Jos huumeita käyttävän ihmisen elämä oli risana, tai peräti uhanalainenkin silloin joskus; miksi hän ei hoidattanut asioitaan kuntoon vaan hankki vielä mokoman riippuvuudenkin? Ja kun sen hoidossa on kerran edetty niin pitkälle, että palattiin takaisin alkutekijöihinsä; miksi käytön jatkaminen voi yhä olla perusteltua?

Ei täsmää. Tottakai niin muki- kuin piikkihenkilöissäkin on eronsa; eivät kaikki ole rapasarjaa, jonka elämän kurjuus niin näkyy, kuuluu kuin haiseekin – pitkään matkaan. Mutta minkä takia korkeasti toimintakykyisten valkokaulusnarkkareiden tähden pitäisi tehdä uudet säännöt koko porukalle?

Tulisihan ymmärtää, että viimemainitut ne vasta turvallisuusriski ovatkin; heillä on heikkous, jota voidaan hyväksikäyttää ja tämä voi myös – koska tahansa – itsessäänkin johtaa huolella pystytettyjen kulissien kaatumiseen hyvin ikävällä tavalla. Ei huumeidenkäyttöä voi normalisoida, koska se vain on niin inhottava tapa.

"Minkä takia korkeasti toimintakykyisten valkokaulusnarkkareiden tähden pitäisi tehdä uudet säännöt koko porukalle?"

Sen lisäksi; eksyneen ihmisarvo- ja haittakeskustelun piiloagenda on enemmän kuin todennäköisesti tiettyjen aineiden tai levitystapojen salliminen. Se tosin mielellään salataan, jotta ensin otettaisiin yksi askel haluttuun suuntaan sekä sitten intettäisiin ”miksei samalla vaivalla mennä perille asti”.

Siksi; tarpeen ylläpitää huumekielteistä maailmankuvaa ymmärtää, vaikka ajoin yksitotisuus naurattaisi tai myytinkylvö harmittaisikin. Voidaan siis puhua ketterästi tosiasioissa pysymisestä, mutta kuuluuhan niihin sekin, ettei kenenkään oikeasti pitäisi käyttää huumeita. Mitä jos ehdottoman kielteisestä lähtökohdasta päästää irti?

Jotkin aineet ovat valitettavasti – tiedon perusteella – tarpeellisia terveyden tai sairauden hoitoon, mutta erikoisluvalla tapahtuvat poikkeuksenpoikkeukset eivät anna aihetta suurempaan ”liberalisointiin”. Olen epäluuloinen; mitä keskustelulla huumeidenkäytön stigmaattisuudesta ja dekriminalisoinnista oikeasti tavoitellaan?

 "Olen epäluuloinen; mitä tällä keskustelulla huumeidenkäytön dekriminalisoinnista oikeasti tavoitellaan?"

Palvelunsaannin vaikeus terveydenhuollossa on joltisenkin vanha vitsi. Se on todennäköistä; etenkin, jos käy vastaanotolla usein, on monta vaivaa, tulosyy kuuluu useille erikoisaloille tai ei vielä millekään, se on vaikeasti havaittavissa paljaalla silmällä tai diagnostiikka tunnistaa huonosti. Tästäkin voisi puhua.

On tietyssä mielessä ”ladattu kysymys” panna narkomaani ja terveydenhuollon palvelut samaan kappaleeseen, mutta yksinkertaisesti jonkun vain täytyy tämäkin asia avata – koska eihän nyt huumeita voida sen varjolla laillistaakaan – ei miltään osaltaan. Mikä mättää, miksi ja mitä voitaisiin tehdä? Nyt se suu auki.

Ennakkoluulot ja syrjintä eivät ole helppo asia, koska mikään yhteiskunta ei koskaan ole täysin yhdenvertainen sekä perusta toimintaansa vain tosiasioihin – joko harva haluaa asua sellaisessa tai sitten muuten ollaan jo kaunokirjallisuuden puolella. Mutta; tämä ei ole kestävä peruste, jos on edes kunnon tekosyykään – silti on yritettävä parhaansa.