Parityön pettäessä ei toimi mikään muukaan

Yhdysvaltain Oklahoman Tulsassa sattui tänä vuonna kesä-heinäkuun vaihteessa poliisiampuminen, jonka vasta vapautuneeseen videomateriaaliin toveri heitti linkin Facessa. Koska toinen poliiseista kuoli ja toinen vammautui vakavasti, jätän enemmät tarkennetiedot levittelemättä. Puhutaan ennemmin asiaa.

Tapaus oli moniportainen tragedia kaikessa arkipäiväisyydessään; alussa oli kilvetön, rekisteröimätön ja vakuuttamaton auto, jonka kuljettajan ajo-oikeus oli epäselvä. Ollaan yksinpartioinnissa; pysäytyksestä ilmoitetaan hätäkeskukseen, joka lähettää paikalle toisen poliisin. Tehtävä seisoo; on ajauduttu keskinäiseen jankutukseen.

Olkoon opetukseksi, että toisinaan yksinpartiointi johtaa pysyvään työkulttuurin urautumiseen; lopulta ei osata ollakaan monen konstaapelin tehtävillä. Ei kyetä sopimaan, että kenellä on ei-tappavat ja kenellä tappavat voimakeinot; puhuttajan sekä varmistajan roolit häiläävät mitensattuu. Kuka tätä oikein johtaa ja missä piti seistä?

"Toisinaan yksinpartiointi johtaa työkulttuurin urautumiseen eikä usean konstaapelin tehtävillä osata ollakaan."

Jankutuksessa oltiin, koska toimenpiteen kohteella on kieltäminen päällä. Sellaisen murtamiseksi kaikkein olennaisin juttu on älytä, että mistä kiikastaa; näin löytää tien ulos eli eteenpäin. Jankuttajalle pitäisi löytää joku konkreettinen tekemisen muoto, jolla hän kokee myönteistä osallisuutta tapahtumaan tai löytää turvallisuudentunteen.

Jossain vaiheessa puheen pitää kuitenkin myös loppua, koska asiat ovat niinkuin ne tosiasiallisesti ovat, laki on laki eivätkä poliisitehtävätkään tähän loppuneet. Tilanteen kulussa määrääväksi nouseva, ylikonstaapelia vastaava alipäällystöön kuuluva, toimii alussa oikein; etälamautin on tukikädessä ja voimankäyttökäsi pistoolin kahvalla.

Sähköä annetaan, mutta se ei lamauta eikä alista; olkoon tämä opiksi kaikille, jotka selittävät sukupolvensa uutuuden oleva lopullisen viisauden tuova ihmeväline. OC:tä eli paprikasumutinta käytetään, kahdesti, mutta sekään ei riitä. Molemmat poliisit ovat nyt avoimen kuljettajan oven edessä eivätkä saa toimenpiteen kohdetta ulos.

"Olkoon tämä opiksi kaikille, jotka selittävät sukupolvensa uutuuden olevan lopullisen viisauden tuova ihmeväline."

Suorittajat ovat oudon päättämättömiä. Ensin käskytetään ulos ja päinmakuulle, sitten vedetään fyysisesti ulos; taktiikka sahaa vuoronperään kahtaalle. Tämän takia on kehitetty vaarallisen henkilön kohtaamisprotokolla, jonka autototeutuksessa seistään suojassa ja etäällä; tilanne hoidetaan käskyttäen, pitkälti käsinkoskematta.

Etäisyys on poliisin etu; nähdään pysyvätkö kädet esillä vai eivät, ja jos vastapuoli tarttuu aseeseen niin osuma olisi kaikkein epätodennäköisin. Tulsassa ollaan kymmenen minuutin jankutuksen ja kylmien aseiden käyttämisen jälkeen naamatusten toimenpiteen kohteen kanssa. Sitten tämä ampui poliiseja, kohtalokkaasti. 

Jos yksi konstaapeleista olisi jo ollut valmiudessa pistoolin kanssa, hän olisi ampunut, kun tuossa tilanteessa toimenpiteen kohteen käsi menee kuljettajan istuimen alle. Se olisi ollut hänen tehtävänsä varmistajana. Puhuttajana tai käskyttäjänäkin ollut olisi voinut vetää; se olisi käynyt nopeasti, jos käsi on jo kahvalla.

"Suorittajat on vallannut päättämättömyys. Ensin koetetaan käskyttää ulos ja maahan, sitten vetää kohde fyysisesti ulos autosta."

Hälytysajona paikalle lähetettävät lisäpartiot olisivat tulleet harkittaviksi, koska toimenpiteen kohde onnistui kesken suorituksen soittamaan kaverilleen ja tämä tuli paikalle. Miten ihmeessä tehtävä olisi voinut enää päättyä hyvissä merkeissä? No, sellaista kenttätyö on; suurempiakin kummallisuuksia on nähty tapahtuvan.

Toimenpiteen kohdetta ei alunperin välttämättä olisi pidätetty niinkuin amerikaksi sanotaan, vaan vain sakotettu; paikalletullut kaveri olisi tarjonnut kyydin kotiin, kun hinausauto vei oman auton myös sikäläisittäin sanoen takavarikkoon. Tämän yhteen kuolemaan ja toiseen tehohoitoon johtaneen tragedian ei olisi tarvinnut tapahtua.

Sittemmin virinneeseen oikeusjuttuun ja etenkin mediakäräjointiin en välitä mennä. Katsoin kuitenkin, että tämä teksti piti kirjoittaa, koska niiden ohessa vapautunut materiaali tarjosi kiinnostavan pohdinnan aiheen. Kaikki kontrollityötä tekevät kohtaavat vastaavia tilanteita jatkuvasti, mutta onneksi juuri ikinä niissä ei ammuta.

Vaikkei ammuttaisi tai edes eurooppalaisittain näytettäisi puukkoakaan; sietää ymmärtää, että yksi onnistunut tehtävä ei vielä takaa mitään siitä seuraavasta. Työnsä on osattava niin perus- kuin erityistilanteissakin; muuten ei ole mitään toivoa edes selviytyä hengissä, jos joku kerta eteen tulee täysi katastrofi.