Mielipiteet vaihtuvat seuran mukaan, liberaalissa demokratiassa ja oikeusvaltiossakin

(Kuva: Jari Kähkönen) Mielenosoitusta selostaessaan pohti joskus, että moniko on
paikalla vain uteliaisuuttaan hengaamassa. Ja ovatko he oikeasti sitä mieltä mitä
väittävät olevansa.

Kyllähän mielipiteiden vaihtumisen seuran mukaan, tai sen ettei uskallettu olla mitään mieltä mistään; huomasi jo hyvin nuorena. Toiset taas puhuivat törkeästi toisen nimissä; ja laittoivat tälle häpeilemättömästi sanoja suuhun, vaikka molemmat olisivat olleet paikalla yhtä aikaa. Näin valtaa käytetään.

Suomalaisten luonto on vahvempaansapalvovainen, omaaetuatavoitteleva ja kohtalouskoinen. Tällä on luonnollisesti vaikutuksensa täkäläiseen hengenelämään sekä julkiseen mielipiteenvaihdantaankin; se voi selittää paljon, mutta ei anteeksianna mitään. Silti, jokainen on itse vastuussa sanoistaan sekä teoistaan.

Suomalainen salaa mielipiteensä. Ensisijassa hän koettaa lukea kussakin vuorovaikutustilanteessa, että a) pääsenkö luistamaan b) voiko tuota huvinpäiten juoksuttaa c) pitääkö tuota pelätä d) hyödynkö tästä jotain. Suoraselkäisyys ja rohkeus, nuo väitetyt hyveemme; ovat silkkaa fennomaanien satua 1800-luvulta.

"Suomalainen palvoo vahvempaansa, tavoittelee omaa etuaan ja uskoo kohtaloon. Vaikutus kantaa pitkälle."

Amerikanismia kevyesti muunnellen; suomalainen ei satsaa rahojaan sinne missä suu jo soi, koska hän joko peittelee todellista rahankäyttöään tai niiden puuttumista. Nauraahekottelen yhä Mikael Pentikäisen käsitykselle luottamuksesta; pidän sitä pelkkänä huomionkipeytenä, mikä on yleinen suomalainen vuorovaikutusongelma.

Ensin suomalaiset eivät muka halua huomiota, sitten sitä hakemalla haetaan eikä lopulta kyetä elämään seurausten kanssa. Johtajaominaisuuksia kansastamme löytyy vähintään saman verran kuin maailmasta yleensäkin, mutta suomalaiselle on yhtä vaikea ottaa johtaja-asema vastaan kuin kunnioittaa toisen johtajuuttakin.

Johtajuus ei siis täällä ole kohdallaan juuri koskaan; joko pyritään viemään johdetulta oma persoonallisuus ihan tykkänään, tai sitten hällävälin hengessä jätetään vastuu aina sen käteen kuin lopultakin jotain tekee. Väitän, että Suomessa etenkin viimemainittu ei lähes koskaan perustu vastuulliseen harkintaan.

"Johtajaominaisuuksia löytyy siinä kuin muistakin, mutta silti lähes koskaan johtajuus ei ole kohdallaan."

Johtajan ei siis välttämättä tarvitse olla diagnosoitavasti persoonallisuushäiriöinen; aivan yhtähyvin hän voi olla asemaansa sattumankauppaa joutunut ressukka, joka vain toistaa kerran oppimaansa ”asioidenhoitotapaa”. Sepä sopivaa, jos mokoma kuvatus onkin pelkkä vallankäytön välikappale vailla mitään oikeaa valtaa.

Ongelmallinen johtajuus ja johdettavana olo vaativat todellisuudenhallintaa. Staffan Bruunin journalistielämänkerrasta opin Christoffer Taxellin deniabiliteetistä, jonka voi suomentaa kiistettävyydeksi. Se on lähtöjään diplomaatti- ja vakoilutermi, mutta ilmiötä nähdään kaikkialla missä valtaa käytetään tai ollaan vallankäytön kohteena.

Suomea henkisesti rikkaammissa ja avarammissa kulttuureissa osataankin jo sanoa, että ”voitko antaa minulle todellisuudenkuvailusi siitäjasiitä asiasta”; tällä tarkoitetaan omakohtaista kertomusta, jonka ei välttämättä tarvitse olla totta. Silti siellä osataan olla aidommin läsnä ja vuorovaikutuksessa keskenään.

"Suomea henkisesti rikkaammissa ja avarammissa kulttuureissa ei enää olla niin tosissaan ja teeskenteleväisiä."

Jostain kumman syystä suomalaisten on näet pakko teeskennellä, että kaikki muka puhuvat kaikenaikaa täyttä totta kaikesta, vaikka elämää kokeneen ihmistuntijan on vaikea kirjoittaa tälläistä naama pokkana. Johan nyt arkikokemuskin sanoo, että ihmisten mielipiteet vaihtelevat seuran mukaan. Kauniisti sanottuna.

Itse kannatan kasvamista henkisesti aikuiseksi. Tottakai mielipiteet vaihtuvat; keskeistä on ymmärtää, että miksi näin tapahtui. Aina ei tarvitse tietää oikeaa vastausta, mutta valinnan täytyy silti pysyä jotakuinkin inhimillisyyden puitteissa. Ymmärrätkö itsekään mitä mieltä olet ja miksi?

Kaikki eivät liioin ole kaikkialla kaikenaikaa samanlaisia, mutta erilaiset sosiaaliset roolit on opittava yhdistämään kestävästi. Siinä tosin samalla näkyy jokseenkin suoraan kunkin mielenterveys ja persoonallisuuden tasapainoisuus; sekä etenkin se, että paljonko henkistä liikkumatilaa kultakin oikeasti löytyy.

"Kaikki eivät ole kaikkialla kaikenaikaa samanlaisia, mutta erilaiset sosiaaliset roolit on opittava yhdistämään."

Sanohan; miksi arvoliberalismi on poliittisesti marginaalissa ja toiminnallisesti kuollut? No, koska parinsadanvuoden kirjava poliittinen historia teki Suomesta liberaalin demokraattisen oikeusvaltion. Kun suunnittelupolitiikka alkoi, ja vielä luokkapuoluekin kuoli; liberalismilla ei yksinkertaisesti ollut enää syytä elää.

Sitä ei hörhöliberaalin ajatuspajan vittuilija muuksi muuta, vaikka olisi mielestään vielä nokkelakin. Edistyksen ja taantumuksen kamppailu siirtyi jo 1960-luvulla suurista koko yhteiskunnan kokoisista pulmista pieniin, usein syyttä politisoituneisiin kysymyksiin; nyt rajapinta taitaa toisinaan olla jopa yksittäisten ihmisten välillä.

Ole siis maisteri, rehtori ja enpäsanominkäpuolueen poliitikko; silti sääntömääräisen kokouksen asialistalle kuuluvat myös ”muut asiat”, koska niiden olemattomuuden toteaminen on demokratiaa. Oikeusvaltiota taas on, että vaikka olisi ollutkin; päätös tehtäisiin aikaisintaan seuraavassa kokouksessa, hallituksen valmistelemana.

"Arvoliberalismi on marginaalissa, koska yhteiskunta muuttui liberaaliksi ja demokraattiseksi oikeusvaltioksi."

En silti kohota itseäni toisten yläpuolelle tai ketään paremmaksi. Sen olisivat saaneet tajuta lukuisat kademielet ressukat, jotka ovat vuosikymmenten mittaan olleet vaivoinani; olipa sitten kaulassani ollut järjestelmäkamera tai kädessä kynä ja musta vahakantinen vihko. Puolensapitäminen on ajoin ollut kova koettelemus.

Mutta ei aina. Jos joku ihan oikeasti luulee, että olen vietävissä kommuunissa asuvaksi uskonlahkolaiseksi pelkästään pysähtymällä kohdalleni, katsomalla silmiin, hymyilemällä, keskustelemalla kiinnostuneena ja silittämällä siilitukkaani; nauran moiselle hyvällä halulla. Mutta vasta, kun olemme jo ohittaneet toisemme.

Siitä mieleeni muistuu kuvaamataidon kaksoistunti miltei 30 vuoden takaa; viereisen istumapaikan tyttö rupesi selittämään, etten ole aito. Huomautin siihen, että nuoret eivät yleensä vain uskalla olla omia itsejään. Selittäjän piti tietysti seuraavaksi sanoa, että eivät nuoret silti haluaisi olla minun kaltaisiani. Ja sitäkö olisin muka halunnut?

"Olisinko muka 30 vuotta sitten(kään) halunnut, että kaikki ovat minun kaltaisiani?"

Ruma totuus on, että jotkut uhrit eivät oikeasti olleet roistoja kaksisempia; he joutuivat tonttiin, koska olivat hitaampia, tyhmempiä ja arempia. Kaikkein vaikeinta on kuitenkin niillä, joilla ei alunperinkään ollut pohjatietoja tai omia mielipiteitä. Silloin tarve kuulua joukkoon ja todistella omaa ”normaalisuuttaan” on suurin mahdollinen. Voivoi.

Huvitun ohuesti, kun editoidessani kuulin Radio Suomen Itä-Suomen iltapäivässä käsiteltävän luottamusta korovirustiedotukseen. Ja luen miten Uuninpankkopoika manaa median uutisoinnin keveyttä. Enpä olisi uskonut olevani näinkin ajankohtainen jo viikko sitten, kun merkitsin muistiin tämän tekstin idean.

Kaikenlaiset googlentuomat pyörivät nyt tässä blogissa, koska turha uteliaisuus kohdistuu virkaurallaan menestyneen etu- sekä sukunimikaiman elämään ja työhön. Muka. Kaikki mahtane täysin tietääkään, että mikä se vihervasemmisto edes onkaan, mutta silti ovat varmoja että vihaavat sitä.

No, ainakin siihen asti kunnes alkaa pelottaa, maksaa, tehdä kipeää tai vouhotuksen kohteeksi valikoituu jokin uusi asia. Hah-hah-haa.