Kun et haluakaan ymmärtää

(Kuva: Jari Kähkönen)

Ohipuhuminen, kuuntelemattomuus sekä väärinymmärtäminen ovat pinnalla ajassamme; arvottaminen riippuu täysin miltä puolen asiaa katsoo. Ulosjätetty tai marginalisoitu kiroaa, mutta ymmärretty sisäpuolinen taas ei tietenkään näe missään mitään vikaa. Loput pitänevät tätä viihteenä; siksi se onkin jatkuva ilmiö.

Luin Alina Kuusiston Punaisen korkeakoulun aavetta sivumäärälle, jossa käsiteltiin maamme opettajakoulutuksen akateemistumista seminaariajan päättyessä. Diskurssi muuttui kristillis-siveellisestä isänmaallisuudesta moderniin tieteellisyyteen, jolloin kaksi kokonaista eri maailmaa törmäsivät yhteen. Ihmisetkin ajoivat omaa etuaan kiivaasti.

Kukaan terve, persoonallisuudeltaan tasapainoinen ja normaali ihminen ei halua menettää asemaansa, tulla suljetuksi ulkopuolelle tai vähätellyksi. Auttaisi siis kovasti asiaa, jos toteutunut todellisuus osoittaisi yksiselitteisesti, että on tehty virhe tai jätetty tekemättä oikein. Heh-heh. Ihannemaailmassa ehkäpä!

"Auttaisi asiaa, jos olisi yksiselitteisesti tehty väärin tai jätetty tekemättä oikein."

Kyllä minäkin kärsin aivan riittävän monen asemaansa täynnäolevien akateemistuneiden opettajien ensisukupolven edustajan seurasta; he pilkkasivat lastentarhanopettajia, joiden koulutus ei vielä silloin voinut ollakaan maisteri. Vanhaan oppikouluun sisäänajetut taas kirosivat asemanmenetystään, ylipäätään.

Elin mennyttä todeksi uudestaan, kun suunsoiton aluemestaruuskisojen tauolla Joensuun Teatteriravintolassa keskustelin Heilin Salosen kanssa vartijakäsityksestä; oli näet sallinut juttuunsa aika mielenkiintoisen repliikin. Pyysin jo tuoreeltaan puheenvuoroa lehdessä, mutten saanut. Kummakyllä hän muisti minut silti.

Hän pyrki selvittämään, että olinko itse tai tunsinko asianomaisen vartijan. Ei mennyt jakeluun, että olisin voinut puolustaa ilmankin. Vartijan repliikissä ei ollut vähääkään selittelynvaraa; noin ei sanota yhdellekään ihmiselle ja kaiken viimeksi toimenpiteen kohteelle tehtävällä. Silti; minä todellakin tiedän, että asiat eivät ole yksioikoisia.

"Pyrki selvittämään, että olinko itse tai tunsinko asianomaisen. Ei mennyt jakeluun voitavan puolustaa muutenkin."

Tiedän aivan riittävästi myöskin sisarkateesta erilaisuudenvihasta, joka ei siihen lopu että taiteilija vain tekee patsaan missä kuvataan oppilaan olevan polvillaan, ja seisaalla oleva opettaja pitää kättään hänen päänsäpäällä. Akateemiset käyvätkin sivuaineena melkoisen tottelevaisuuskoulun, jolle kuitenkin ovat itse sokeita.

Kai sekin oli joku ISY:n äikänmaikkaopiskelijatar, kun Ukrin matineassa lukematta naureksi Pertti Leheksen Suurta raitoa; puhui alkuperäiskansanäkökulmasta, jota ei osannut itsekään. Ailigaksen lukeneena puolustin, että kulttuurisesta omimisesta työssä ei varmasti ollut merkkiäkään. Ihmeekseni mielipidettäni jopa kannatettiinkin.

Ihmiset näet suosivat kaltaistaan; kuta sukulaisempi niin sen parempi, ja vanhalta tutulta hyväksytään laiskempikin ajattelu. Vastaavasti; sympatiaa herättämätön tuntematon nousukas laittakoon suojaliivit paidan selkäpuolelle henkariin. Tai käyttäköön ainoastaan reppua, jonka istuinalustalla on varmasti suojavälineluokitus.

"Sympatiaa herättämätön nousukas pitäköön varansa ja suojautukoon kunnolla."

Tämän sain itse havaita, kun esikoisteokseni Vartijatarina sai yhden nuivan arvostelun Karjalaisessa, mutta vain siksi koska itse asun maakunnassa; muuten se vaiettiin jokseenkin täysin. En väitä olevani väärinymmärretty nero, kuten maisterit irvivät; perään proseduraalisen kerronnan merkityksen ja annettavan tunnustamista.

Kriitikko Sanna Jääskeläinen ei nähnyt kirjani maailmaa kerronnan takaa, mikä voi myös olla osin omaakin syytäni, jos olin liian puiseva. Osaton kuitenkin siihen olen, jos lukija ei ennakkoluuloisuuksissaan muuta kaipaa kuin viihdyttämistä, eikä arvosta lainkaan näkymää itselleen vieraaseen maailmaan. Ja kritisoi sen mukaisesti.

Kääntöpuoli on luonnollisesti, että luullaan sepitettä todeksi ellei suorastaan vartioinnin oppikirjaksi tai minun kiertotietä kirjoittamikseni muistelmiksi. Kaikkea tätä höpelöyttä olen nähnyt, ja joutunut ponnistelemaan säilyttääkseni itsehillintäni, koska onneksi ne eivät ole totuus. Montako hahmoa kirjassa taas kuolikaan?

"En minä mikään väärinymmärretty nero ole; perään keskustelua proseduraalisen kerronnan merkityksestä ja annettavasta."

Tunnettuus on siis falski lähtökohta, koska usein niin sanottu löytäjä hakee vähintään puoliksi oman asemansa korotusta, kun seremoniamestarin lailla kuuluttaa jonkun sisään hoviin. Huvituksella totean, että mokoma voi jopa johtaa KGB:n ja Neuvostoliiton, molemmat, kaataneeseen lahjattomien väliseen solidaarisuuteen.

Arvo ja merkitys olisi voinut olla esimerkiksi, että lukija joutuu tarkastelemaan omaa turvallisuudentunnettaan sekä maailmankuvaansa, kun näkee konkreettisesti millä hirvittävällä vaivalla niitä ylläpidetään; täysin hänen itsensä tietämättään. Kävikö ehkä luonnon päälle, kun ylläpitäjät nauroivat ja ivasivat? Meni ylemmyyskuvitelma.

Eivät kaikki vartijat tai siksi itseään väittävätkään kirjaa lukeneet; saati pitäneet siitä, mutta kuten tulevat ja olevatkin maisterit: he eivät antaneet tämän estää itseään lausumasta kuin tuntijat konsanaan. Jos joku sanoo tietävänsä, olevansa tai tekee jotain, kaikki menevät puolustuskannalle; ne pelkäävät omaa arvoaan, ihan aiheetta.

"Jos joku sanoo tietävänsä, olevansa tai tekee jotain; kaikki menevät puolustuskannalle, aiheetta."

Ymmärryshaluttomuuden päätepiste tai huipennus olisi luonnollisesti kohteeksi otetun arvokkuuden riistäminen ja puolustuksen romuttaminen, jotta voidaan nauraa nähtävälle taiste-tai-pakene -variaatiolle. Siihen voin vain todeta, että hullulla on halvat ja pakkohoidossa täysin kuntayhtymän kustantamat huvit.

Viimemainittuakaan ei tarvitse olla itsekokenut, kuten en minäkään ole. Tunnen jo ja hyväksyn itseni; käsitän, että teksti sekä tekijänsä ovat kaksi eri asiaa. Reaktiot tai niiden puute ovat yleisön asia. Yleisön, joka ei todellakaan ole olemassa auttaakseen minua menestymään; kyllä se nimittäin vain niin arvaamaton saattaa olla.

Miksi luulette, että populististen demagogien buduaarilyriikkaan perustuva loppumaton Saturnalia -juhla jyllää nyt kaikkialla? Yhteiskunnan kehittyminen, vakaus ja eriytyminen on huolehtinut, että ulkopuolisuudessa ymmärtämättömyydessä on nyt enemmän porukkaa kuin olisi suotavaa. Tämä merkitsee tosipaikkaa, höpsöliinit.