Kulttuurisodasta, päivää – ette ole tosissanne!

(Kuva: Jari Kähkönen) Toimintakuvaa mielenosoituksesta; muistaisi vain,
että milloin ja minkä asian vuoksi.

Kyllä minä niin kummastuin, että oli sanat mennä hallinnasta, kun Uuninpankkopojan blogista luin Perussuomalaisten marssivien mustapaitojen alkaneen vallan sotaa käymään. Kulttuurimarxismia vastaan! Se on jotain mitä ei voi nähdä; saattaisiko tuo muuten johtua siitä, ettei mokomaa ole olemassakaan.

Moinen ajattelu on terveisiä niin syvältä laitaoikeistolaisen mytologian ja salaliittoteorioiden pohjattomalta suolta, että heikompi ei tahtone sinnepäin vilkaistakaan. Enpä moittisi päätöstään. Sekin haitannee omalla tavallaan, että kun olot emämaassaan ja Suomessa eivät ole alkuunkaan samanlaiset. Ei niitä voi vertailla!

Siksi kulttuurimarxismin vastustaminen tai oikeamminottaen kulttuurisota ei sovi tänne lainkaan. Suomessa ei ole suurta; vuosisatoja orjuudessa elänyttä ei-valkoista vähemmistöä, jonka yhteiskunnallisen aseman kohentamiseksi tehty työ nostaisi vastareaktioita valkoiselta väestöltä. "Tosiasioihin perustuvaa" kaunaa ei ole.

Ei sillä, että mokoma tunnehetteikkö sitäpaitsi olisi koskaan ollut jotain laskenta- tai mittaustiedettä; sen tietävät elämää nähneet ihmiset arkikokemuksensa perusteella, vailla lukeneisuuttakin. Oli miten oli; huonot ovat syntipukkinsa, koska ilman todellista tai kuviteltua voimaa ei voi syntyä vastavoimaakaan.

"Kulttuurimarxismia ei voi nähdä; saattaisiko johtua siitä, ettei mokomaa ole olemassakaan."

Amerikassa oli toisin. Maa kääntyi konservatiiviseen suuntaan 1960-luvun lopulla vähintäänkin merkittävästi valkoisen katkeruuden avittamana, vaikka isossa kuvassa vaikuttavia tekijöitä oli tietysti useita. Annan kunkin valita niistä omansa; en nosta yhtä ylitse muiden, enkä siksi sano nyt omaa suosikkianikaan.

No, 70-luvun loppupuolellapa sikäläisen laitaoikeiston kynäilijä turautti maailmaan Turnerin päiväkirjat-nimisen dystopiaromaanin. Kantava ajatus oli, että valkoiset joutuivat tulevaisuudessa rankasti alistetuiksi; siispä he nousivat kapinaan ja jatkoivat sissisodalla. Lukemastaan intoutuneita ja yllyttyneitä onkin sittemmin riittänyt.

Siinäpä on kotoisilla alt-right fränkkäreillämme hyvä jumppaaminen; valtiomme toimielimet ovat yhä täysin kunnossa, ja hyvinvoivat kansalaiset eivät tiedä edes mitä kulttuurimarxismi tarkoittaa. Tuskin kiinnostaa oppiakaan. Mistä nyt saisi tarvittavaa ”kiittämättömyyttä”, ”rienausta” tai ”riidanhaastamista”, että nousisi viha?

"Siinä on alt-rightilla jumppaaminen; valtio toimii ja kansalaiset eivät tiedä edes mikä kulttuurimarxismi on." 

Sodanjulistuksellaan Suomen Sisun puheenjohtaja Henri Hautamäki taisikin tehdä itsestään vähän kuin sen yksittäisen höppänän, joka tulee huutamaan mielenosoituskulkueen vieraan tai sitä valvovalle poliisille; hetki häntä ollaan myötätunnosta kuuntelevinaan ja sitten tyystin sivuutetaan. Näitä on niin nähty!

Suomen niin sanottu Black Lives Matter -liike on pari hassua rasisminvastaistaista mielenosoitusta; sellaista väkivaltaisen viranomaisvastaisuuden kulttuuria, jota englanniksi sinivalosabotaasiksikin sanotaan, ei täältä löydy. Sodanjulistus osoittaa niin huonoa tilannetajua, että olisi alisana kutsua sitä naurettavaksi ylireaktioksi.

"Sodanjulistus osoittaa niin huonoa tilannetajua, että olisi alisana kutsua sitä naurettavaksi ylireaktioksi."

Onko tämä hämäys eli tarkoituksellista pelinpitoa? Vain kaksi päivää sodanjulistuksen jälkeen käytiin näet ilmeiseen lopputulokseen johtanut äänestys persukansan edustaja Juha Mäenpään syytesuojasta, kun jupakkaa oli puitu koko viiikko. Tuli osoitettua, että persut eivät ole vain pelkkää puhetta loputtomiin; heillä oli valta, ja he käyttivät sitä.

Vakiintuneen puolueteorian katsantokannan mukaan tämä yleensä johtaa ulkopuolisuudellaan liputtelevan protestipuolueen, joko a) riitelemään itsensä olemattomiin tai b) kadottamaan uskottavuutensa kansan silmissä; eli kannatus alkaa kadota. Miten on, joko tuntuu että auton perävalot alkavat himmetä loitotessaan?

Laitaoikeistolaisen populismin vetovoima on raskaasti yliarvioitu; pieleen meni mestaripelimanni Timo Soinillakin, joka ei ollut lukenut Mein Kampfiaan. Jo Adolf Hitlerkin tiesi, että kommunistista voi vielä tulla kansallissosialisti, mutta (porvarillisesta) liberaalista ei. Siksi jatkuva vittuuntuneisuuden lietsonta; sitä niiden kulttuurisota on.