Halukkaat lukkarit kuvittelevat kaiketi olevansa isänmaan asialla

(Kuva: Jari Kähkönen) Vanhan holvin varjossa on yhä vartiokoppi, vaikka portti on
romutettu ja vartijat poistuneet jo "uudelta alaportiltakin" hyvän aikaa sitten.

Vähän vaille vuosi sitten kirjoitin tämän tekstin, joka piti äsken nostaa ylös linkattaessa edelliseen blogiin. Mielessä raksutti, että mistä tuo kaiketi Poliisiammattikorkeakoulun kouluttajakoulutuksen ylikonstaapeli väitetyt tietonsa sai. Samat sanat tulivat näet vastaan tässä kirjassa.

No, taisipa ylikonstaapeli peräti lukea ministeriön asetusta, mutta kuitenkin ilman lähdeviitettä niinkuin kaltaisensa aina tekevät. Näin kukaan ei pääse sanomaan, että tuli vääristeltyä tai valehdeltua; epäilemätttä joku höpelö luulee äänessäolijan muka vielä jotain oikeasti tietävänkin. Lukkarinkonsti! Luullee olevansa isänmaan asialla.

Kapeakatseisen tarkoitushakuinen lausunto asenteelliseen juttuun olisi jo kyllin paha teko, mutta se teksti on jo kirjoitettu ja julkaistu. Nyt pohdimme ammatti-identiteettiä sekä toimijuutta, jota mokoma koulutusasetus ilmentää niissä keiden eloonjääminen pahimmillaan riippuu koulutuksessa opituista taidoista.

"Luki ministeriön asetusta, että kukaan ei syyttäisi valehtelusta tai vääristelystä."

Lähdetään liikkeelle siitä, että niin sanottu isänmaa on mielikuvitukseen käyttöön perustuva abstraktio, jonka nimiin kuka tahansa puolihullu tai omanuranedistäjä voi panna mitä huvittaa. Nyt pilkkani kohteena olevat mokomat lukkarit siis korkeintaan kuvittelevat olevansa sen asialla, siinä kaikki. He eivät ole vartijoita arvokkaampia.

Todellisuus- ja tietopohjainen maailmankuva sensijaan näyttää, että vartijoiden yhteiskunnallinen asema on aina ollut riidanalainen; kullakin ikäluokalla on omat taistelunsa käytävänä. 80- ja 90-luvuilla vikaa oli rikosoikeudellisessa suojassa, mutta voimankäyttövälineitä oli sentään saatavilla nykyhetkeen verrattuna paremmin.

Väitän, että voimassaoleva turvapalvelulaki kuten Ellonen ja Paasonen sitä kutsuvat, oli puutteellinen jo valmisteltaessakin; suurin vika on tavattoman naiivi käsitys siitä mitä on vartija, sekä mitä hän tekee työkseen. Haluttaisiin hitsata kiinni, naulata paikalleen tai valaa kiinteään kenellä on, milloin ja millaisia aseita. Höpöhöpö.

"Voimassaolevan lain suurin vika on naiivius siitä mitä on vartija ja mitä hän tekee työkseen."

Sellainen laki on mahdottomuus, mutta parhaansa voi koettaa; ensin esittää sisäisen määritelmäpykälän normatiivisena asekokoelmana ja sitten koulutusasetuksella rajata edelleen saatavia asetyyppejä. Tämä on signalointia eli ohjausvaikutuksen hakemista, mutta minusta kyllä pikemminkin vaikuttaa, että joku näytti vartijoille keskisormea.

Pienoisrevolveri tai -pistooli? Jos tietäisin kuka tämän teki, kysyisin häneltä mielenterveyttään. Niissä on kenttäkelpoisen voimankäyttövälineen valinnan kannalta vain kaksi pahaa vika: kuulien kaliberi on liian pieni ja lähtönopeus turhan alhainen. Viimemainitulle voisi ehkä tehdä jotain; ladata amitsuunin itse, jos viitsii. Heh-heh.

Pienoispistooli tai revolveri olivat kyllä käypiä palvelusaseita 1960-luvulle asti. Jos patukka ei välttänyt, kun käsirautoja ei kannettu, kaasuja ei juuri ollut ja koirienkin todellinen suorituskyky vaihteli. Siinä, kun ainoa viestivälinekin oli vielä joko oma huutoääni tai lähin lankapuhelin, alettiin jo tottatosiaan olla aika ahtaissa oloissa.

"Tämä on signalointia, vaikka minusta kyllä joku lähinnä näytti vartijoille keskisormea."

Tajuatteko edes kuinka yleistä kaikenlaisten kulkijoiden, laillisista laittomiin; oli noita aikoja kulkea puukko mukana? Eikä kirveskään kaukana ollut. Yllättäen tai äkillisesti puhuteltava tavallinen suomalaismies saattoi myös enemmän kuin todennäköisesti ensin lyödä nyrkillä, mikäli asiaa toimitti taitamattomasti.

Jos valmistelijan pää on kunnossa, asialla saattoi olla setämies, joka muistelee kaihoten tiesmitä menneitä aikoja. Silloin kun tussareita oli talon puolesta yksi per vuoro per työlaji; suutarintekoisessa mustassa nahkakotelossa ollut kolmikasikko reukku meni eteenpäin vuorolta toiselle yhä lämpimänä – kantajansa hiestä.

Koska eikai tämä nyt sentään ole joku amerikkalainen poliisisarja, jossa yksi lyhyt ase on vyökotelossa ja toinen piilotettuna vaatteiden alle? No, parempi sekin kuin mustavalkoinen suomifilmi rohisevalla ääniraidalla, kun sankarin seiskamillikko tai kakskakkonen oli puvunhousujen perstaskussa loppuvälienselvittelyä odottamassa.

"Onko tämä joku amerikkalainen poliisisarja tai mustavalkoinen suomifilmi?"

Perään näinkin kiivain sanankääntein parempaa lakia ja asetusta, koska minä tiedän, että esiinotettu ongelma on asenteellisella toiminnalla tehty; joko tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta, pohjimmiltaan samase. Halutaan esittää, että aseita ei tarvita ja olevillakaan ei pidä mitään tehdä, mutta kun ajattelu on todellisuuspakoista.

Tosiasioihin ja oikein näyttävään tilannekuvaan pohjaava ammattimainen turvallisuustyö saattaa toisinaan vaatia aseiden käyttöä. Sanomatta piti olla selvä, että vain sopiva ja osaava voidaan aseistaa; miksi ei tyydyttäisi valvomaan näin olevan ja jätettäisi täysin päivänselvä yleinen asenteellinen hankaloittaminen tyystin pois?

Mikäli asetyyppejä pitää pikkutarkasti säädellä, siihen tarkoitukseen sopii hallinnollinen määräys, jolla myös varmistetaan koulutuksen riittävyys. Laissa ja asetuksessa ei missään tapauksessa pidä olla näin yksityiskohtaisia määritteitä; joko niillä tehdään kieroutta kuten nyt, tai sitten parakraafien päivitys on liian vaivalloista.

"Asetuksessa ei pidä olla näin yksityiskohtaisia määritteitä. Joko tapahtuu kieroutta tai päivitys on liian vaivalloista."

Olisiko rehellisyys mitään? Vartijat ovat isänmaalle pelkkä välttämätön paha, jolle halutaan suoda vain se kuin kulloinkin pakko vaatii tai on vallan- ja rahanpitäjien oma etu; ei mitään enempää, kalliimpaa eikä koskaan ainakaan parempaa. Jos pykälät tosiaan olisivat yksiselitteisen toimivia, lukkarithan joutuisivat työttömiksi!

Jos näin vaikeissa oloissa pystyy yhä muodostamaan kelvollisen ammatti-identiteetin ja harjoittamaan toimijuutta, onneksi olkoon; laki, koulutus tai yhteiskunta tuskin auttoivat tippaakaan. Toivottavasti niistä ei ollut myöskään haittaa, koska useimmitenhän todellisuudessa isänmaa ensin ottaa ja sitten jättää.