Minähän sen päätän – tai sitten et

(Kuva: Jari Kähkönen) Vallankäyttöä se on tämäkin. Kuvassa näkyvän
konstaapelin partiokaveri tuli muuten kuiskimaan korvaani takaa
vasemmalta; joko olen kuvannut tarpeeksi, hän kysyi.

Inspiroiduin hallituksen koulujen lähiopetusta koskevan päätöksen jo ennalta aiheuttamasta tinkaamisesta. Koronakriisin ajankohtainen aihe ottaa taas kerran puheeksi sen kuinka Suomessa käytetään valtaa. Eräät kuntapoliitikot ainakin luulivat itsestään moninkertaisesti liikaa.

Minulla on mielipide tämän ilmiön syystä sekä merkityksestä; itse kouluasia taas ei sanottavasti kiinnosta. Peruslähtökohta tulee tässä. Jokseenkin jatkuvasti vaivoinani on ollut ihmisiä, jotka mölisivät ”omista mielipiteistä" ja ”omista kommenteista”; ikäänkuin heidän sanomansa olisi ehdoton totuus, minkä edessä voi vain vaieta.

En nuorena miehenä yksinkertaisesti voinut uskoa todeksi, että kuinka moni ressukka ottaa kyseenalaistamisen henkilökohtaisesti. Mitä pahaa siinä nyt on; kukinhan saa ajatella mitä tykkää? Ehkä näin olisi voinut olla vapaassa maassa, jossa valta oikeus ja totuus ovat rikkumattomasti yhtä. Todellisuudessa näin on kuitenkin aika harvoin.

"Todellisuudessa valta, oikeus ja totuus yhtyvät harvoin."

Oikeasti totuutta ei tiedä juuri kukaan, harvaa se edes kiinnostaa ja useimmat venyttävät sekä vanuttavat sitä omien tarkoitusperiensä mukaan. Yhden valta on toisten oikeuksien huomiottajättämistä. Pakkohan nyt on jotain tehdä, hoitaa omia lainmukaisia tehtäviään sekä mitä niitä muita lässynlässyjä vielä olikaan.

En minä syyttömäksi itseänikään väitä. Olin järjestelmän kätyri hyvin monta vuotta, pistin ihmisiä tottelemaan keinoja kaihtamatta ja useammin kuin välitän muistaa vaikenin oikealla hetkellä muuttaen monitulkintaisen riidanalaisuuden selkeäksi kuuliaisuudeksi. Näin en olisi tehnyt ellen olisi vakaasti uskonut asiaan.

Mieli alkoi muuttua, kun näin luokattoman huonoa hallintoa, joka perustui lähinnä tavanomaisiin ennakkoluuloihin tai asioiden olettamiseen enemmän kuin mihinkään muuhun. Järjestelmän virallisen minäkäsityksen ja todellisuuden välinen kuilu kasvoi siis liian isoksi; silti kaikki ei todellakaan ole huonosti sekä salaliitot ovat höpöhöpöä.

"Mieleni alkoi muuttua, kun näin luokattoman huonoa hallintoa."

Oikeus on loppujenlopuksi aika täyttä loruilua siihen asti kunnes olet itse sitä vailla. Silloin tajuat, että et todellakaan ole osa vaurasta, valtaa pitävää sekä enemmistön muodostavaa joukkoa. Eräillä elämän arvaamattomaan ja epäoikeudenmukaiseen perusluonteeseen törmäämiseen menee pidempään kuin toisilla.

Osa sitä perusluonnetta on sellainenkin ilmiö, jossa valtaapitävä vetää puheensa takaisin, mutta vastuu jää vallan käyttäjälle. Vai puhuttiinko koskaan oikeastaan mitään ja sitä enemmänkin vain annettiin ymmärtää? Toisinaan nimittäin etäiset suhteet sekä vaikeudet kommunikoida eivät ole sattumaa vaan tarkoituksellista.

Todensanoen; tässä maailmassa valtaa käytetään sellaisella mallilla, että siitä ei todellakaan jää jälkeen loogisesti ehjää todisteet→normi→johtopäätös -ketjua. Pikemminkin tapahtuu niin, että ensin tehdään päätös ja sitten tapahtunutta tosiasiaa ruvetaan joko perustelemaan tai ihan vaan selittelemään. Ajattelu on harvinaista.

"Valtaa käytettäessä ei todellakaan aina synny loogisesti ehjää päättelyketjua."

Niin, mitäpä jos sinä et sitä tai mitään muutakaan oikeastaan päätä? Valta on jossain aivan muualla, ja sitäpaitsi se on useimmiten kytketty kiinni taloudellisiin hallinnollisiin poliittisiin sekä oikeudellisiin raameihin, joita pystyt juuri ja juuri ymmärtämään. Jos siis olet rehellinen niin itsellesi kuin muillekin etkä pidä mitään törkeää peliä.

Törkeän pelin pelaajia riittää; kullakin heistä on mielessään mitä milloinkin, mutta ilman suojelijoita ja hyväuskoisia hölmöjä tämä ei jatkuisi kovin kauaa. Juuri siitä syystä raameja tarvitaankin, koska muutenhan tässä vasta vaikeuksissa oltaisiinkin; röyhkeät äänekkäät sekä vallankäytöstä ihastuneethan tekisivät mitä ikinä huvittaa.

Minä itse? Keski-ikäisenä olen löytänyt uuden ilon välinpitämättömyydestä, kuuntelemattomuudesta, menemättömyydestä, tekemättömyydestä tai siitä että otan kylmästi eron tarpeeksi hankalaksi heittäytyvistä. Vain suoraan itseäni koskeviin välttämättömiin asioihin puutun henkilökohtaisesti; muut jätän omaan arvoonsa.