Kun yhdeksänä kertana kymmenestä ei räjähdä – vielä tulee yhdestoistakin

(Kuva: Jari Kähkönen) Kuvausrekvisiitta ripustettuna
ovenkahvaan.

Kuinka harvinaista on, että joku osaa virittää paukun, joka ei räjähdä heti valmistumisen jälkeen tekijän omille näpeille? Että aikaviive pitää tai ansoitus laukaisee pommin tarkoitetulla tavalla? Hyvinhyvinhyvin harvinaista. Ei tähän siis oikein muuta voi sanoa kuin, että varovaisuutta; kuuntele, katsele ja tunnustele.

Emme elä maassa, jossa tepoksi ilman toista peetä kutsuttu pommiryhmä pitää kutsua tutkimaan jokaista hylättyä tuntematonta esinettä. Niitä ei sitäpaitsi välttämättä ole Helsingin ulkopuolella aina yhtä miestä jokaiseen pääosin kenttätöitä tekevään vuoroonkaan, joten ”ryhmä” saattaa osoittautua pahemman kerran ylisanaksi.

Esimerkiksi rakennustyömaan murtomiehellä saattaa olla oikein salkku, jonka hän hylkää; toivoen kiinnijäätyään selviävänsä pelkällä poistamisella, koska varastetut porakoneet oli tarkoitus noutaa myöhemmin. Ulkoaluehuoltomies, jota kutsutaan ylipainoon viittaavalla lempinimellä taas vain unohti työreppunsa pihan nurkkaan.

Joku vitsikäs oli kasannut kadun puolelle aitaamattoman osan oven eteen paperia, putken ja oikein johtoakin yhteen läjään, mutta yksimielinen sotamiesneuvosto päättää heittää ne roskiin sellaisenaan. Tämäkö on ”vitsikkäintä” mistä on koskaan kuultukaan, jos tahallaan soitettua perätöntä pommiuhkausta ei lasketa mukaan?

"Tämäkö oli vitsikkäintä, jos tahallista perätöntä pommiuhkausta ei lasketa mukaan?"

Eipä suinkaan. KonMari on siunauksellinen sisustusideologia; konttorin jäteastioiden väliin ei ainakaan tungeta käytöstä jäänyttä mainosständisalkkua, joka piti vielä oikein lukitakin niin, että asian selvittäminen oli mahdollisimman vaikeaa. Ja alihankkijalla oli painava reppu, jonka aina jätti puolimatkassa reitilleen; kunnes asiasta sanottiin.

Siispä, voi enemmän kuin helposti olla vaikeuksia ymmärtää tilanteen muutos pelleilystä tosipaikaksi; kysytään että ”miten niin ette uskalla?”, kun varovaisuutta halutaan noudattaa. Tämä on seurausta tietynlaisista yleispätevistä ja iänkaiken vanhoista organisaatioiden toimintaan sekä ihmisluontoon liittyvistä asioista.

Sanotaan, että kyllä ennenkin on uskallettu tai näin on tehty ennenkin. Vältellään virheitä ja pyritään saamaan toinen tekemään ne itsensä puolesta. Joko ei puhuteta ihmisiä kunnolla tai saadut tiedot vääristyvät tulkintojen kautta. Sekä kelläpä ei tänään olisi resurssipaineita; joten ”ei voi kestää/mikä muka on vaarallista”.

Jos väittää tekevänsä turvallisuutta työkseen, sietää sillointällöin kysyä itseltään, että suojeleeko sittenkin ensisijassa kuvitelmaa omasta osaamisestaan tai ihmisten luuloja? Että ”eihän täällä ikinä mitään/ainakaan sellaista tapahdu”. Oikeastihan et tainnut tietää räjähteistä tai pommeista paljoakaan ja juuri sen pyritkin salaamaan.

"Suojeletko ensisijassa kuvitelmaa omasta osaamisestasi tai ihmisten luuloja?"

Ja sitten mies, jolla oli tunnit täynnä, lähti puoliltaöin kotiinsa; sijalleen tuli jatkaja, tietenkin. Jokseenkin ensitöikseen hän havahtuu, että maajohtajan toimistonoven edessä kokolattiamatolla; pääosalta henkilökunnastakin suljetussa johdon kerroksessa, nököttää pieni lahjapaketti. Siinäpä keissiä kerrassaan selvitettäväksi!

Ei tähän siis oikein muuta voi sanoa kuin, että varovaisuutta; kuuntele, katsele ja tunnustele. Tajua, että maailma muuttuu, joten sinun on syytä tiedostaa niin omat kuin lähimmän työtoverisikin rajat. Hullunrohkeus on yhtä väärin kuin mitään uskaltamaton ylivarovaisuuskin.