Vapaan taiteilijan kiinnostavaa sisältöä

(Kuva: Jari Kähkönen) Työelämän symbolikuva; löysin pöytälaatikosta
konekirjoitusajan korjauskynän, jota oli teroitettu veitsellä vuollen.

Ennemmin olen lopun ikääni vapaa taiteilija kuin ”töissä” tinkaamassa idioottien kanssa vähäpätöisen ja tyhjän välillä olevista asioista, jotka voivat koska tahansa kääntyä nurinniskoin, kun reaalipolitiikka niin näyttää. Leikkimässä ihmissuhteita tai kuin olisi jossain  käsistäkaranneessa psykologisessa kokeilussa.

Ei palveluita osteta tekemään tarpeellista, sovittua tai ylipäätään mistään hyväksyttävästä syystä; vähintään puolet on silkkaa vallankäyttöä. Tänään työyhteisöt ovat hajanaista repaletta eikä monella niin kutsutulla päälliköllä ole ainuttakaan alaista. Siinäpä välineellistä ja eriarvoistavaa ihmiskäsitystä konsanaan!

Ongelmani, jos se nyt ylipäätään ongelma on; taitaa olla ettei minua enää kiinnosta. Kiinnostamasta lakkasi jo vuosikymmeniä sitten, kun myönsin tietyt ilmeiset totuudet, jotka tuijottivat silmästä silmään päivästä toiseen. Aina sillointällöin siitä tuli kiehtovia sanaharkkoja joidenkin totisten nuorten aloittelijoiden kanssa.

"Ongelmani, jos se nyt ylipäätään ongelma on; taitaa olla ettei minua kiinnosta."

Aloittelijat osallistuivat paskanpuhumiseen seläntakana, koska eivät kokemattomuuttaan tajunneet, että "juontaja" päätteli heidät altiiksi ja koko ajan monitoroi sanatonta viestintää; päätteli minkä kertoo värittäen ja mistä tyystin vaikenee. He suostuivat viestinkantajiksi ja juorusivat ei-julkisesta. Tietenkin.

Järjenkäytöstä melskattiin, mutta jos näin toimi, vaadittiin noudattamaan sääntöjä; kaikki oli alisteista epäsuhtaiselle valta-asemalle. Unohtamatta tietysti priorisointia omalla vastuulla ja jatkuvaa pakkoa yrittää tehdä enemmän vähemmällä; ne nousivat esiin yhä vahvemmin etenkin kuukausipalkkaisen työelämäni loppupäässä.

Henkilöstöpäälliköt; niin oikeat kuin koreammalla tittelillä itsetehostustarkoituksessa esiintyvätkin, näen nyt moniulotteisemmin kuin aiemmin. Silloin, kun pohdin ’oliko tuo täysi kusipää jo lähtöjään vai tuliko siitä sellainen vasta tehtäviensä myötä?’ – kysymyksellä. No, ei sekään kyllä väärin ollut.

"Järjenkäytöstä melskattiin, mutta sitten vaadittiinkin sääntöjen noudattamista."

Jos yhtiö ei pidä henkilöresurssia minkään arvoisena, luullaanko tosiaan ettei käsitys heijastu jokseenkin kaikkialle sen sisällä? Eihän tämä tietysti mitään oikeuta; kysymys olisi yhä tavoitteenasettelusta, joka ei silloinkaan voisi jäädä kollektiivifantasioitavaksi päiväuneksi pilvilinnaan. Josta siitäkin vielä valehdellaan!

Kun kaikki yrittävät vain huijata toinen toistaan omaa etua tavoitellessaan, tarvitaan hyviä vihollisia. Jotakuta, jonka nimiin voi laittaa mitä tahansa eikä kuulija joko uskalla kysyä tältä suoraan tai pääse edes puheisiin kanssaan. Henkilöstöpäällikkö voi myös kyllä olla ihan vaan räjähdyshetkeä odottava kävelevä persoonallisuushäiriö.

No, tälläisessä hommassa kun nyt olen; tulisi kai ajatella sitäkin, että onko ”sisältöni” kiinnostavaa. Kiitos vaan; en ole vailla idioottien mielisuosiota, koska tiedän jo vuosien takaa millainen yleisö se on. Toisinaan ei tarvitse selittää yhtään mitään; käyttäytyminen tai pikemminkin sen säätelykyvyn puute kertoo jo ihan riittävästi.

"Kiitos vaan; en ole vailla idioottien mielisuosiota, koska tiedän jo millainen yleisö se on."

Tuolloin kaukana eivät myös ole ainakaan trollit keiden sisäisestä ongelmasta ei usein saa selvää ilman mielentilatutkimusta, ulkopuoliset huvituksenetsijät ja asiaosaiset teeskentelemässä anonyymia netinkulkijaa. Kylläpä siis oli TV 3:n Trolljägarnallakin yksi varsinainen tuotantokauden päätösjakso; huhhuh, jottemmä paremmin sano.

Tubettaja esitti erittäin graafisin sananmuodoin nyansoidun tappouhkauksen toiselle tubettajalle, mutta kehtasi väittää sitä ’omaksi sisällökseen’. Eipä ole mahtanut mokoma tissiposki millään sarjatulivehkeellä koskaan päästellä; mitä nyt korkeintaan sota-aiheisessa tietokonepelissä. Mutta mitään tuollaista ei silti pitäisi mennä sanomaan.

Aikuinen käsittää, että hyvän toivottaminen voi joskus olla yksinkertaisesti liikaa pyydetty, koska jotkut tapaukset ovat vaan niin vaikeita; silti kenellekään ei saa koskaan toivottaa pahaakaan. Aikuinen ymmärtää paikan, seuran sekä resonanssin; eli varautuu siihen, että sanottu alkaakin elää ihan omaa elämäänsä.

Aikuinen hoitaa terveyttään eikä ole sen vuoksi muille vaivaksi. Jos hän tietää olevansa kehitysvammainen, tasapainoton tai mitä niitä kaikkia edes onkaan; löytyy myös kyllin itsetuntemusta, elämänkokemusta ja ongelmanratkaisutaitoja, että ei luule ”voivansa sanoa mitä, miten tai kenelle tahansa”. Koska ei voi. Ei vaan voi.

"Aikuinen käsittää, ymmärtää, hoitaa terveyttään ja osaa; ei luule voivansa sanoa mitä, miten tai kenelle tahansa."

Siitä tulikin mieleeni Helsingin sodanaikainen mielialatarkkailu, jonka historiaa luen nyt. Kuinka jopa kaupan myyjiä pyrittiin kouluttamaan sanomaan EI oikein; olemaan aiheuttamatta mielialaongelmia kotirintamalla, jota kiusasivat niin tosiasiallinen tavarapula, säännöstelyn toteutus kuin kaiken vaikeuteen tympäytyminenkin.

Tuli minun mieleeni lukiessani sekin ajatus, että nytpä kyllä vakoilunomainen kahteen kertaan kiistetty salainen toiminta kurottaa moninkertaisesti kaiken järjen yli; tekemällä tekee itseään tarpeelliseksi. Mutta voihan asiassa olla perääkin, koska sellainen se ihmisluonto vain on; juuri siksi ne niitä mielialatarkkailuita tekivätkin!

Taide, politiikka ja elämä ovat läheisessä vuorovaikutussuhteessa keskenään; aina ei kovimmankaan palvelun lahjakkain analyytikkokaan tiedä sanoa varmasti, että mikä jäljittelee mitä. Sehänhän se taitaa kaikkein kiinnostavin sisältö ollakin; ei liuta mukavaäänisiä tavanjaanoja ja -jamppoja puhumassa itsekseen, nettiradiossa.