Ketkä joukossasi marssivat

Ketkä joukossasi marssivat; lauseen voi päättää niin pisteellä kuin kysymysmerkilläkin, sillä toiminnan sanottu ja käytännössä osoitettu tarkoitus voivat todellakin erota toisistaan merkittävästi. Mikään poliittinen toimija ei yksinkertaisesti voi sallia riveissään syrjintää, vihaa tai demokratianhalveksuntaa.

Soldiers Of Odin oli syntyjään tarkoitukseton, se muuttui naurettavaksi ja hetken luultiin koko käsitteen olevan jo entinenkin ilmiö. Jos asiaa koskaan oikeasti epäiltiinkään, tämän Itsenäisyyspäivän kulkueen kokoonpano, eleet ja merkit osoittivat suoraan millä asialla niin heidän kuin 612-kulkuekin todellisuudessa ovat.

Sensortin kevythitleröinti ei arvostelukykyistä petä, että marssilla tehdään käsivarsitervehdyksiä tai kopioidaan Hitlerjugendin tai Lapuan liikkeen iskulauseita. Jos moiseen pitää turvautua, miksi pelottomaan aktivistiin on hiipinyt outo luonnonarkuus, kun ei tohdi ”rumaa sanaa sanoa niinkuin se on”?

Suomihan ei ole julistuksellisesti antifasistinen yhteiskunta, jossa tietyt eleet, symbolit ja iskulauseet ovat suoraan laissa kiellettyjä. Sellaisessa aktivistin mielikuvituksen on juostava nopeammin kuin turvallisuuspalvelun kenttävalvonnan, koska muuten tekeminen vaihtuu joko linnatuomioksi tai silkaksi poptaide -harrastukseksi.

Jos pitkälti perusteettoman sekä...huvittavaa kyllä...omituista ulkomaantuontia oleva poliisin- ja putkanpelon sivuuttaa, silti marssirivistössä ja puhujan paikalla näkyi rumia asioita. Syrjintä, viha ja demokratianhalveksunta eivät ole minkään sellaisen politiikan perusta, jota Suomessa kaivattaisiin tai voitaisiin edes sietää.

Soldiers Of Odinin katupartiointi loppui vähin erin, koska niin taidot, tarve kuin hyväksyntäkin puuttuivat. Jos tälläinen marssiminen tuli tilalle, saattaa sanoa suoraan, että koko pyrkimys oli alustapitäen asiaton; 612:den ”kansallismielisyyskin” oli mainosta jollekin, joka valtaan päästessään romuttaa Suomen.

Molemmat vetoavat ihmisluonnon alhaisiin piirteisiin ja kansanluonnettamme ymmärtämättömät eittämättä luulevatkin toimivansa moninkertaisesti suuremmalla tuella kuin oikeasti on. Pelkkä toisten kiusaamiselle vieressähekottelu ei pitkälle kanna; ei, vaikka niin sanottu kansa onkin hyvillään, että tällä kertaa uhriksi joutui joku muu.

Missä yhteiskunnan vakauden raja menee? Se on kiehtova kysymys, koska moni suuttuu natsiksi sanomisesta ja äärioikeisto on sekin kuulemma ruma sana. Selittelijöitä ja puolustelijoita on riittänyt, jos nyt käsiteltävää kansallisen juhlapäivän pilaamisen muotoa on koetettu julkisesti arvostella. Hakee, hakee vaan ei soisi löytävänsä.

Ei näy kansakaan uskovan todeksi, että yhtenäisen tunnuksen alla marssiva omituisten otusten kerho pyrkii merkittävän väkivaltapääoman miliisiksi; patriooteiksi itseään kutsuvat taas haikaavat yhteispohjoismaista johtajadiktatuuria. Ei, vaikka viittävailla oikeudessa kielletyt viimemainitut ovat nyt jo piilossa toisissa rivistöissä.

Siitäkö pitäisi aikalaistemme riemuita, että heikkojen yksilöiden eksistentiaalinen itsepuolustus johti vain pitkien suukkojen yöhön eikä Eduskunnan Führerkään esitä teot jälkeenpäin laillistavaa ediktiä? Ei. Syrjinnän, vihan ja demokratianhalveksunnan on viimeistään nyt tullut aika kadota politiikastamme tykkänään.