Ajoin sitä ihmettelee itsekin, että kuinka vähän eroa journalismin ja juoruämmäilyn välillä on; sen verran pahasti on nimittäin sekaannuttu draamaan tai markkinointiin. Esiin nostetaan ongelmia, mutta sisältö voi olla hyvinkin ohut ja yhteiskunnallinen merkitys puuttuu tykkänään. Postmodernin pelleilyn aika on ohi.
STT:kin joko keksi tai antoi vaikuttamistarkoituksessa hiippailleen kieroilijan syöttää itselleen pitkälti olemattoman ongelman metsästäjien ja metsästysaseiden väitetyn epäsuhdan välillä. On näet niin, että kysymys "montako asetta yksi metsästäjä voi tarvita" on yksinkertaisesti vitsi eikä anna aihetta mitenkään vakavaan pohdintaan.
Sellaista ei ole olemassakaan kuin "rekisteröity metsästäjä". On aseluvan haltijoita, metsästäjätutkinnon suorittaneita ja riistanhoitomaksun maksaneita. Ne kaikki kolme ovat eri asioita; kaksi viimemainittua ovat vieläpä eri perustein ja erimittaisesti määräaikaisiakin käsitteitä, joten kyllä tästä jutusta jotain unohtui: totuus.
Eivätkö ne oikeasti STT:llä tienneet näitä tosiasioita ja myöskään ymmärtäneet kysymyksen valtavaa riidanalaisuutta? Jussi Halla-aho twiittasi ja poliisiylijohtaja kiistää; siinäpä soma soma pieni jupakka olemattomasta ongelmasta sekä lähinnä yhden poikkeuksellisen poliisiyksikön valvontafantasioille perustuvasta jutusta.
No, seuraavaksi isona Yle Joensuun toimittajaksi alkanut entinen kätilö Laura Kosonen tiesi hoitoalan työntekijöiden joukkopaosta. Sellaista ei ole olemassakaan, koska jotkut jäivät töihin ja lisää tulee ammattikorkeakoulusta vuosittain. On näemmä kova paikka tajuta asiantuntijuutensa ja eettisen omantuntonsa työmarkkina-arvo.
Nämäkö olivat Suomenkaan ainoat tai ensimmäiset ammattia vaihtaneet hoitajat? Tuskinpa. Työstä maksettava vastike, sen tekemisen ehdot ja muut laatuasiat täytyy neuvotella; ne eivät koskaan ole ilmoitusasioita. Vai sensortin prinsessojako hoitajat nykyään ovat, että tahtoaan ei viitsisi edes sanoa ääneen?
Jos terveydenhuollossa pätkivät iänkaiken vanhat työelämän perusasiat, tuskin siellä on ymmärretty oikein maailman muutostakaan. Koulutuksen arvo vaihtelee. 1960-luvulla yliopistosta valmistuneet olivat eliittiä, mutta 2020-luvulla ammattikorkeakoulusta ei välttämättä siirrytä vielä keskiluokkaankaan; sen käyneet ovat yhä duunareita.
Journalismin tehtävä on kertoa yleisölle, että työriita on vastakkaisten etujen tai tahtojen yhteentörmäys eikä mikään ”meitä haittaava” ylivoimainen este. Kuinka ihmeessä yleisö muuten tietäisi minkä osapuolen tulee voittaa tai mitä sopu saa maksaa? No, on vaikea kertoa toiselle ellei tiedä itsekään. Jos ei ole hajuakaan edes perusasioista.
Keskustelun herättäminen on ala-arvoinen päämäärä, joka sijoittuu jonnekin lähelle journalismin ja markkinoinnin raja-aitaa. No, toisaalta, mitä voi odottaa jos toiminta on pelkkää draaman valekaapuun puettua huomionkipeää riidanhaastamista? Kun totuus versioituu, tasapainoisuus ja yleinen etu haihtuvat. Tästä tulisi älytä olla huolissaan.
Kaikennäköiset kielteiset ongelmapersoonat esittävät toimittajia, kun tekevät pahojaan niin verkossa kuin henkilökohtaisestikin, ja jokasortin nyrjähtäneisyydelle on tänään todellisuudenkuvailuaan vastaava täydellinen rinnakkaistodellisuus uutisia myöden. Näky ei siis paljon mieltä ylennä, mutta tulisiko sen jo pelästyttääkin?
Useiden totuuksien niin sanottu postmoderni maailma oli 1980-luvun juttu; nyt on korkea aika lakata pelleilemästä, että sen varjolla kaikki käy. Seuraukset näkyvät jo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
OHJEET
Jos sinulla ei ole mitään sanottavaa, älä sano sitä täällä.
Pysy asiassa.
Ole asiallinen.
Älä chattaile.
Ohjeiden vastaisia kommentteja ei julkaista.
Toistuva ohjeiden vastainen kommentointi johtaa toiminnon sulkemiseen.