SETA:n puheenjohtaja Sakris Kupila oli haastateltavana YLE:n tutkivan journalismin tv-ohjelmassa, jossa käsiteltiin trans-ihmisten asioita. Otin avolehtiööni ylös repliikin toisten kokemusten sanoittamisen väkivaltaisuudesta, sillä mielestäni se kuvaa kiinnostavasti myös yleisesti ihmisen ja ihmisyhteisöjen toimintaa.
Ihmiset ja yhteisöt ovat monimutkaisia; mistä oikeasti tiedät asioiden olevan yksiselitteisen ihanteellisesti? Että kukin vapaana ihmisenä ilmaisee ajatuksiaan ja kuvailee todellisuutta siten kuten näkee; kaikki on vain kaunista eikä mikään tee kipeää. Sehän vasta ihannemaailma olisikin!
Jos ajattelemme perustapausta, että yhteisössä on esimerkiksi koko ajan äänessä oleva jyrääjä; hänen kanssaan paras argumentti ei todellakaan välttämättä voita. Mutta sekö on parempi vaihtoehto, että johtavassa tai vastuuasemassa oleva pyrkii hiljentämään tasapuolisesti kaikki? Näitä nähdään vähintään yhtä usein.
Sitten tulevat myytit, valheet ja yhteisesti hellityt sepitykset. Ne saattavat luoda turvallisuudentunnetta, vakautta ja yhtenäisyyttä; hyi rumasana, mutta ovat myös omiaan linjaamaan tehokkaasti sallitut kokemukset tunteet tai ajatukset. Tätä tarkoitan monimutkaisuudella; ei ole yhtäläistä ja loputonta hyvää kaikille.
Esimerkiksi: mitä on hyveellisen ujouden takana, jos äänensä avanneen kimppuun käydään, koska hän ei olisi saanut sanoa rumasti; kuitenkaan itselläänkään ei ollut vastaavasti mitään sanottavaa? Toisinaan ahistaa niin pahasti, että oma nimikin unohtuu. Niinpä. Taisipa muuten ihan vaan kiiman ja kateuden laki iskeä.
Ja jos kaikki maksimaalisen merkityksettömät ulkokohtaisuudet eivät sytyttäisikään, aina voi yllyttää, kun on oma voitontavoittelu vesiesteessä. Tarkoitan niin sanottua Walmart-tekosyytä, jonka opin Barbara Ehrenreichin Nälkäpalkalla -kirjasta; yhtiö opetti, ettei pidä järjestäytyä tai ”paha ay-aktivisti” puhuu luvatta puolestasi.
Siitä pääsen sujuvasti Finskin keissiin, jossa matkustamopalveluiden johtaja töni ay-vastapuoltaan parin pikkupiikin takia, mitkä oli leivottu yhteiskunnallisen kirjoituksen sisälle. Politiikan paheksunta oli minusta yhtä paksua kuin muinainen Helsingin raastupa sakottamassa Adolf Hitlerin kunnian loukkaamisesta.
On siis erittäin sopivaa kysyä, että oletko fasilitoija eli edistämässä toisten mielipiteenilmaisua, vai fasisti eli et kysy sitä ennenkuin olet ilmoittanut mikä mielipiteen tulee olla? Tai huvikseenvittuilija, ahdasmieli, omaneduntavoittelija, tottelemisintoutunut, pelokas ja mitä niitä muita koomisia hahmoja olikaan.
Eli loppujenlopuksi "sanoittaminen" on erittäin ristiriitainen sekä väärinkäytölle altis käsite. Jos kaikki muut esteet onnistutaan kiertämään, tupataan lentämään turvalleen viimeistään tunteiden vähättelyn kanssa. Miten ihmeessä yhden todellisuudenkuvailu tai tunteiden sanoittaminen voi aiheuttaa sellaista toiselle?
Sitä luulisi, että tosiasiat ovat ehdottomia, monipuolisuus mahdollistaisi useampiakin katsantokantoja ja tasapainoisuus hoitaisi loput. No, tämän päivän journalismissa ihanteet lakoavat penkalle, kun tietä myöden juostaan verenmaku suussa kohti kunkin omaa maaliviivaa; yksi haluaa merkitystä, toinen vakituisen työpaikan.
Kuka tässä oikeastaan kullekin väkivaltaa tekee tai on viemässä toisen puheenvuoron? Niinpä. Happy endejä on hyvin harvassa eikä koskaan missään ole ”kaikkea hyvää kaikille”; on oltava valpas ja rohkea tai ei ikinä edes pääse paikoille, joilla pärjääminen sekä pärjäämättömyys ratkeaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
OHJEET
Jos sinulla ei ole mitään sanottavaa, älä sano sitä täällä.
Pysy asiassa.
Ole asiallinen.
Älä chattaile.
Ohjeiden vastaisia kommentteja ei julkaista.
Toistuva ohjeiden vastainen kommentointi johtaa toiminnon sulkemiseen.