Identititeettipoliittinen kirjoitus

Amerikan aktiivisten ampujien eli julkistilassa teurastajien teot keskusteluttavat. Miksi ihmeessä? Tulisihan olla selvä, että puhevalta päättyy siihen hetkeen, kun aseeseen tarttuu. Sen jälkeen ei ole enää odotettavissa mitään muuta kuin pysäyttävä laukaus, erikoissairaanhoito, tuomio ja rangaistus. Jos jäi henkiin. Se taas ei ole selviö.

En ole osoittanut aiemmin sen suurempaa mielenkiintoa nettinatsien ja -rasistien säpinöille. Karjukoon puolestani vaikka, että ”kaikki netin sosiaalisesti tomppelit marginaalipoliitikot yhtykää”. Katseen suuntaaminen toisaalle tympeänä ei kuitenkaan enää kelpaa; samasta syvyydesta nousevat pintaan terroristitkin.

Identiteettipolitiikka tarkoittaa minulle nykyään politiikkaa, jossa ei enää olla sitä eikä tätä tai jonkin puolella eikä vastaan. Joku muu oli; kuta etäisempi ja mitä käsittämättömämpi asia sattui olemaan, sen parempi. Maailman tapahtumia ei tuolloin vain enää kommentoida; niiden kautta määritellään oma itsensä.

Saatoin siis takavuosina vilpittömässä mielessä nauraa Ville Rannan pilapiirrokselle, jossa maahanmuuttokriitikko oli ensimmäisenä paikalla joukkosurmapaikalla verta nuolemassa. Siltä se minulle näytti tuolloin. Väitteet median valehtelusta eivät tehneet vaikutusta; räksytys ei edes sivunnut minun identiteettiäni.

Sittemmin olen oppinut, että ei ole olemassa niin sanottua kansallismielistä politiikkaa ilman rivien tribalismia ja herrojen sosiaalidarwinismia. Heimomentaliteetti sisältää silkkaa epä-älyllisyyttä, epäyhdenvertaisuutta, epävapautta ja oikeusvaltion torjuntaa. Herroille kaikki ihmiset ovat yhtä arvottomia.

Siksi näiltä sankareilta onnistuu esimerkiksi samanaikainen sananvapauden haikaus itselle, mutta sen vieminen kaikilta muilta. Naisiakin tahdotaan suojella kaikelta muulta maailman pahalta, mutta ei lihaa syövän valkoisen evlut heteromiehen lähisuhdeväkivallalta. Moinen ajattelu oli ennen minusta liian kahelia toistettavaksi.

Minua kärkkäämmät ja toisinaan myös ansioituneemmat kynähenkilöt ovat jo ehtineet huomauttaa, että pahat ajatukset johtavat ensin pahoihin sanoihin ja sitten pahoihin tekoihin. Lisätä pitää enää vain pluralismin ylistys; olemme kaikki ainutkertaisia ihmisiä ja meillä on lukemattomia eri identiteettejä. Ei yhtä ainoaa.

Ihmisen perustarpeet ovat turvallisuus, mielihyvä ja joukkoon kuuluminen. Mutta turvallisuutta ei pitäisi tehdä uhkia sepittämällä, hakea mielihyvää toisten vastoinkäymisten ilkkumisella eikä syrjiä joukkoon kuulumattomia. Vaan ilman näitähän niin sanottu kansallismielisyys taas ei toimisi.

Identiteettipolitiikka oli aiemmin pätevä ase sorretun vähemmistön käsissä, jonka oli oltava yhtenäinen, että pystyi vaikuttamaan yhteiskuntaan. Siitä tuli museokalu, kun edistyksen myötä koulutus, pääoma ja kaikkinaiset vallan välikappaleet tulivat huomattavasti entistä useampien saataville. Sekö ei sitten kaikille kelvannutkaan?

Ilmeisesti ei. Muu tuskin selittää politiikantekoa julkistilan massa-ammuskelulla, joka voi kaiken hyvän lisäksi vielä tapahtua niin kaukana omasta kansallisvaltiosta, että paikannimi täytyy googlettaa. Sellaista se on, kun sortaja sorrettua vähemmistöä leikkii; pelaa identiteettipolitiikkaa. Johan on maailma aikaansa päässyt!

Enkä minäkään muuten, mutta kun tälläinen tribalismi vain sattuu olemaan useimpien maailman katastrofien ja joukkoteurastusten juurisyy. Ei sellaisella saa leikkiä.