Itäheimolla on kummallinen tai suorastaan jokseenkin naurettava kauppatapa. Ihan sama mistä puhutaan tai mikä sen arvo olisi ollut; yhteisymmärrys tulisi jokatapauksessa saavuttaa ajatustenluvulla. Että ”en halua enkä ainakaan tarvitse, mutta voin minä kyllä ottaa”. Häh, sanon minä moisesta ajattelusta.
Joskus on syytäkin vaieta. Kontiolahtinen puoli- tai täysspurgu, joka haisee noin kahteen metriin kotivalmistealkoholin käymistuotteille; on lähinnä vailla joko lisää ainetta tai huomionkipeä. Kun ei puhu mitään, hän menee kaikkein nopeiten matkaansa olematta enemmälti vaivoiksi kanssaihmiselleen.
Puhumattakaan tilittäjästä, joka haluaa kertoa koko elämäntarinansa, jos oletettu kuulija ei vain välittömästi mene taistele tai pakene -ruutuun. Liikkeellä on myös päällepäsmäreitä, joiden on aina saatava olla seuran tietävin ja hauskin tai ohjailtava sen toimintaa. Sisäinen tyhjyys velvoittaa, näemmä.
Keskustelu oli aiemmin valikoitujen piirien hupi, johon paluuta en perää. Mutta ottaa se tämä nykyinenkin maantapa päähän; käskytys, luennointi sekä saarnaaminen, yhdistettynä oman edun tavoitteluun, kohtalouskoon ja ylempiensä mielistelyyn. Että ulkoinen todellisuus on nyt tämä, itkeäviurotaanpa hetki ja sitten sopeudutaan.
Kuinka ihmeessä Suomen kaltaisessa vapaassa maassa päästään toiminnallisesti samaan lopputulokseen kuin jossain mikä on lähinnä tuttu Kommunismin mustan kirjan sivuilta? Melkoista ”yhtenäisyyttä” ja ”yhteiskuntaan sopeutumista”! Luonnollisesti, ennen oltiin vielä enemmän, joten nyt mennyttä ihan haikallaan.
Kuinka päin tämä menee; kieroontunut mielipiteenvaihdanta toimimattomassa yhteiskunnassa, vai eikö yhteiskunta normalisoidu juuri siksi? Tapana on näet ainakin olla olevinaan samaa mieltä juuri edessään olevan ihmisen kanssa. Todellinen mielipide on jotain aivan muuta, jos sellaista on oikeasti olemassakaan.
Kasvaessaan suomalainen oppii lukemaan merkkejä: mihin lopputulokseen kannattaa kulloinkin päätyä ”puolueettomana tolkun ihmisenä”; tai ajattelemaan mitä sanoo, ettei sanoisi mitä ajatteli. Vihapuheen viljavuus ja keskustelun rujous netissä on vain tämän saman ilmiön kääntöpuoli, turha pakoilla tai selitellä yhtään.
Tai ihmetyttääkö, että joko mitään ei tapahdu ja jos tapahtuikin niin kukaan ei tiennyt mitään? Kun kaikki hommaavat vain omaan laskuunsa omissa nurkissaan. Keskustelukyvyttömyyden seurauksia kaikkityyni, koska eihän tämä tekemättömyyden ja edistymättömyyden henki nyt varsinaisesti sattumaakaan ole.
Kaikki katsovat toisiaan olettaen, että tämä olisi aloitteellinen ja itse vain seuraisi perässä. Jos meni pieleen, salatut ajatukset ja vaikenevat äänet takaavat, että ainoastaan toinen on vastuussa kaikesta. Ei itse. No, näin sitä ainakin kuvitellaan. Voisi luulla, että päämääränä oli ollut alunpitäenkin täydellinen tapahtumattomuus.
No, kun on sata tapaa vaieta ja salata ajatuksensa muilta, välttyy ainakin sujuvasti tekemästä mitään mistä kukaan hyötyisi tai olisi muuten kenellekään iloksi. Kuinka kätevää; ei ole edes toisen kadehtimisen ja hyvän mielen pilaamisen vaivaa. Voi vaikka kuluttaa päivänsä surren, että kukaan ei tiedä mitä halusit ja tee sitä puolestasi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
OHJEET
Jos sinulla ei ole mitään sanottavaa, älä sano sitä täällä.
Pysy asiassa.
Ole asiallinen.
Älä chattaile.
Ohjeiden vastaisia kommentteja ei julkaista.
Toistuva ohjeiden vastainen kommentointi johtaa toiminnon sulkemiseen.