Osku Pajamäen aatteellinen perunkirjoitus

Jos joku ei osaa, viitsi tai ymmärrä yllä lukemansa, olkoon itse yksinomaisessa vastuussa harhaluuloistaan; tietenkin nimihenkilö elää enkä todellakaan toivo hänelle mitään pahaa. Teemani on se aatteellisuus, joka Pajamäen Ahne sukupolvi ja Perintö vai perintä -kirjoista jää jälkeen.

Viimemainitussa hän taisi olla rehellisempi kuin aikoihin. Arvioni on, että Osku Pajamäki on kyvyiltään keskinkertainen hyvinvointivaltion vihollinen. Tyylitellen sanoen; ketä kiinnostaa- tai ei jaksa -miehiä eli moottoriturpa, joka syrjäytyi koskei alkanut radiojuontajaksi tai saanut omaa talkshowta telkkariin.

Hyvinvointivaltion vihollisen määritelmäni on kolme peräkkäistä positiivista löydöstä: yksityistäminen eli sääntelynpurku, sosiaaliturvan romutus eli vastikkeellistaminen ja työmarkkinoiden uusjako eli nälkäpalkkatyö. Myönnän; en tajunnut tätä vielä Ahneesta sukupolvesta, silloin olisin voinut vielä itsekin kannattaa häntä.

Nykyhetken arvioni Osku Pajamäen aatteesta on, että kaikki hänen suurten ikäluokkien eläkkeistä viskomansa oli oikeasti sosiaaliturvan romutusta. Puheet sikseen; pyrintö ei ollut sukupolvien välistä oikeudenmukaisuutta nähnytkään. Perintö vai perintä -kirjan Sauli Niinistön haastattelu oli kylmäävää luettavaa.

Yksityistämiseen Pajamäki meni minusta kiertotietä; oli olevinaan huolestunut valtion omaisuuden myyntituloista, mutta nyt olen sitä mieltä, että ei hän ollut oikeasti sitä vastaan vaan olisi halunnut vain olla päättämässä asian. Naamarin takana piileksi friedmanilainen rahanpalvoja; ei puhdasoppinen, mutta kuitenkin.

Kelkkani kääntyi lopullisesti, kun luin mitä Perinnössä ja perinnässä kirjoitetaan työehtosopimuksista sekä apumiestyöstä. Hoh-hoh. Sen hän sanoi jo kohtalaisen suoraan ja yksiselitteisesti; määritteli itsensä yrittäjäksi sekä janosi halpaa työvoimaa. Minäminäminä. Ei tämä lopulta ollutkaan sen vaikeampaa.

Näin nämä aatteen miehet tekevät; uudelleenmäärittelevät itsensä ja tyhmät eivät käsitä, koska katsovat äänessäolijan nimeä tai puoluekantaa. Vai olikohan Osku Pajamäellä koskaan muuta aatetta kuin valta ja kansansuosio; se alhaisin yhteinen nimittäjä, johon viimeisimmässä kirjassaan jo suoraan mennäänkin?

Pitää siis koko kansaa itsekeskeisinä kuppaajina, joista hyvinvointivaltiodenialisti olisi naurettava ylisana. Toisaalta, on niitä kyllä sen verran monta, että ei tämä kaikkein huonoinkaan veto ollut. Mutta virhelaskelma tuli; ei ura urjennut ja jäivät saamatta jokasortin monumentit, sivuraiteen päässä seisoi toppari.

Ihmisluonto on nimittäin arvaamaton; se kykenee niin hyvään kuin pahaankin. Ihan yhtälailla kuin hyvinvointivaltiota voidaan pitää yksityisomaisuutena ja vippikassan asemassa; itse käsitettä ei silti olla valmiit vetelemään käsityökaluin päreiksi pelkästä hävityksen innostuksesta. Siihen vaaditaan enemmän.

Menestyjän ja menestymättömän ero on hyvä tarina. Joko pitää kunnolla persuilla kiimalla ja kateudella, saada ihmiset äänestämään itseään paremmiksi eli työläinen luulemaan olevansa keskiluokkaa tai tarvitaan kunnon kriisi. Lopulta kaikki ovat kuitenkin ulkona, koska naama kuluu ja roiskittaessa piti välillä muistaa rapatakin.

Siitä joka on kaksikymppisenä kommunisteistä kovin saattaa tulla pomo, jota nelikymppisenä silmäillään seuraavaksi toimitusjohtajaksi. Mutta ei marginaalista sivun keskelle tai tekstistä otsikkoon ole ainoa suunta. Joku muuttuu riviksi kirjallisuustietokannassa ja jostakusta muusta tulee silkkaa muinaistiedettä.

Osku Pajamäen pätkätyösukupolvesta ei siis vain ollut eläjäksi. Päivä päättyi, leikki loppui ja sitten tuli jokaisen aika lähteä eri suuntaan omia teitään kulkemaan. Äxää seurasi Yyy ja nyt lienee tulossa jo Zeta. Tässä aatteessa ei ollut työntöä eikä palkeet täysillä painettaessa tullutkaan rajua tempausta suoraan ylös.

Sosialidemokraatit osaavat ryhmäkuntaisuuden, linjat ja tiet. On aatteelliset opukset, oikea tieto ja erehtymätön johtohahmo näyttämään mihin käännytään seuraavaksi. En siksi oikeasti hämmästy niistäkään demareista, jotka olivat entisiä jo puolueeseen liittyessään tai ennenkuin olivat moisen olemassaolosta kuulleetkaan.

Yhtenä niistä monista pidän nyt Osku Pajamäkeäkin, joka oli lopulta vain silkka hyvinvointivaltion romuttaja eikä mitään sen koreampaa. Hänensorttistensa ja puhdasoppisten ylhäältäpäinjohdettujen sosialistien ero on tämä: yksi vetää kotiinpäin ja kaikki sen tietävät, mutta toiselle oma lompakko tulee aina ensin.