Kaiken keskiössä on väärä sankaruus

Mikä saa vartijan ja järjestyksenvalvojan tekemään sen mistä iltapäivälehdet kirjoittavat sekä nettikansa kohisee? Selitys ei oikeasti ole vaikea ymmärtää, mutta se on kyllä tavattoman ruma. Kiero ja ahne johtavat hölmöä harhaan, sekä hylkäävät kun tulee tosipaikka. Aivan sama; kunhan tahto tapahtuu ja pääluku täsmää.

Mahtavatkohan useimmat turvallisuusalan työntekijät edes arvata, että mitä heiltä  odotetaan? Eivätpä taida. Kuka tahansa siisti, asiallinen ja joustava kelpaa. Hälyttää apua, jos jotain sattuu. Minimoi tai ainakin yrittää rajata vahinkoja. Luo asiakkaalle turvallisen ympäristön, jossa sen toiminta voi jatkua häiriöttä.

Eipä oikein kuulosta, että olisi puukotus, tiiliskivellä hakkaaminen, mellakka tai juopuneena riehuva mielenterveyspotilas lähimainkaan. Niin, juuri siksi väärä sankaruus on otsikossani; koko ”yksityiset turvallisuuspalvelut” on kieroa peliä, jossa yksi on tahtovinaan, toinen maksavinaan ja kolmas tekevinään.

Vartiointi ja järjestyksenvalvonta eivät ole feikkityötä vaan tekemisen arvoinen puhde, mutta epäoikeudenmukaisen maailman rankoista olosuhteista johtuu, että kovin usein väitetty tai todellinenkaan periaate ei käänny käytännöksi. Juuri siksi hyväksikäyttö, vaarat ja vakavalla asialla pelleily ovat jatkuvasti läsnä arjessa.

Turvallisuusala ei koskaan saapunut ammatillisen koulutuksen valtavirtaan. Mitä sitten, jos minimituntimäärää nostetaan joka ”uudistuksessa”; silti kurssin kävijälleen välittämä ammatti-identiteetti perustuu täysin 1970-luvun käsityksiin? Nyt se voi jopa olla osa tutkintoa, jota läheskään kaikki eivät suorita.

Siksi moni vartija tai järjestyksenvalvoja ei erota toisistaan toimeksiantajaa ja työnantajaa, mutta jos kumpikin saa mitä haluaa; vähät ne välittävät. Miksi siis turvallisuusalan työntekijät osaisivat ajatella tai laittaa asioita kiireellisyys- ja tärkeysjärjestykseen? Päinvastoin; kaaos helpottaa vallankäyttöä heidän ylitseen.

Miksi ajattelemattomuutta ja priorisointikyvyttömyyttä seuraava riskinotto tulisi pyhittää? Onhan niin, että elämä todellakin on perusluonteeltaan epäoikeudenmukaista; lähtökohdasta ei kuitenkaan muodostuisi ongelmaa, jos ei aina olisi heitä, jotka menevät vaaravyöhykkeelle kokeilemaan onneaan.

Kun puhutaan hankalasti arvioitavista "voisi tapahtua" -kysymyksistä, on jopa todennäköistä, että koetuksen selvittää tuurilla, härskisti päällekäyden ja ottaen aloitteen omiin käsiinsä. Miten tässä kerran onnistuneen mukasankarin saa uskomaan, että on vain selviytynyt eikä oikeasti ole ketään pätevämpi tai kovempi?

Juuri tällä monitulkintaisuudella turvallisuuspalveluiden toimeksiantaja ja työnantaja pelaavatkin. Että työntekijä ei ymmärtäisi pelätä, luulisi itsestään liikoja, ostaisi itse omat työkalunsa mielihyväsyistä ja sitten tekee tyhmänylpeänä kaiken mitä osoitetaan; omistamatta ajatustakaan palkan pienuudelle sekä kohtelun kurjuudelle.

Suoja- tai voimankäyttövälineet turvaavat kantajansa tärkeydentunnetta. Viesti- ja hälytysvälineet ovat oikeasti kontrollointia varten. Sanoa nyt jotain yövuoroon liian vanhaa Hyvää Veljeä ja työpöytänsä takana piereksivää turhaketta työnjohtajaksi tai peräti suorastaan asiantuntijaksi; nauraahan niille pitäisi. Jos vain pystyisi.

Ei ole töihin pakotettu ja poiskin pääsee? Niinhän sitä liian pitkään yksityisellä turvallisuusalalla viivähtäneiden oppimattomien ahdasmielten on tapana uhota, jos joku erehtyi esittämään oman ajatuksen tai minkä tahansa inhimillisyyden merkin. Työntekijäpula ja suuri henkilövaihtuvuus; no, ne nyt ovat vain sellaista puhetta.

Eivät toimeksiantaja tai työntantaja edes halua päteviä työntekijöitä, jotka tuntevat arvonsa. He haluavat kyetä vetämään jalat alta puuttuvaan pätevyyteen ja toimeksiantotyöhön viitaten; sekä että niin loppuunkäytetyt, loukatut kuin loukkaantuneetkin ovat saattamatta vaihdettavissa uusiin hyväuskoisiin hölmöihin.

Halvalla.