Olemmeko matkalla epäluottamusyhteiskuntaan?

(Kuva: Jari Kähkönen) Mitä jos luottamus vain joskus yht'äkkiä loppuu?

Sattuipa lystikkäästi, kun olin kävelyllä ja kuljin kirkonmäen poikki. Kirkossa oli päällä sisävalaistus, sähkötoiminen sivuovi oli auki ja turvallisuusyrityksen univormupukuinen vartija puhui kännykkään ulkona. Tunnistin kuvion heti: haluaa irti tehtävästä, jotta välttää haukkumiset ja työvuoron pitkäksimenemisen.

Tekninen järjestelmä ei titteleitä kumartele; eteenpäin lähtee joko hälytys tai tieto pois päältä kytkemisestä. No, asiasta on voitu ilmoittaa, mutta tieto voidaan hukata tai sivuuttaa ihan joka portaassa kulkureitillään. Että väistä, jos kykenet tai ehdit? Melko epäoikeudenmukaista ja luottamusta koettelevaa, sano.

Ehdin äsken lukea Rysky Riiheläisen toissavuotisen turvallisuuspolitiikkakirjan, joka on mielenkiintoinen tämänkin tekstin aiheeseen nähden. Kirjassa sanottiin eräitäkin kertoja, että Suomessa viranomaisiin voi luottaa, lait koskevat kaikkia ja tiedotusvälineiden julkaistu sisältö on totta. Nojoo, voihan noinkin toki sanoa.

Moni virkamies tosin luulee ettei yksin sovella lakia vain tavanomaisissa tapauksissa sekä pätevyytensä puitteissa; hän kuvittelee myös tulkitsevansa ja säätävänsäkin sitä. Jos ei suorastaan esiinny kuin mikäkin tunnustuskunnan ylipappi, jonka jokainen sanottu ja kirjoitettu sana on muka ehdoton totuus.

Vielä useampi ei erota työhypoteesiä ennakkoluulosta eikä tajua asian selvittämisen sijasta löytäneensä vahvistusharhan. Ja sen on näköistäkin, heh, heidän hallintomenettelynsä. Onneksi päätöksistä saa valittaa, viranomaisten toiminnan laillisuutta valvotaan ja onhan rangaistusvastuukin olemassa vaikkei sitä heti uskoisi.

(Kuva: Jari Kähkönen) Epäluottamusyhteiskunnassa jokainen on kirjaimellisesti omillaan.

Niin, lait saattavat hyvinkin koskea kaikkia, mutta ensin pitää saada asia vireille, sitten tutkia ja vasta aivan viimeksi tulevat seuraukset. Ehkä. Tai sitten ei, koska ”eihän nyt toinen oikeusjärjestelmän toimija voi katsoa päinvastoin kuin yksi”. Siispä, yksi ei edes koskaan suostu kirjaamaan mitään, joten sillensähän jää.

On myös niin, että tiedotusvälineiden juttujen valinta-, tekemis- ja valvontaprosessit vaikuttavat myönteisesti niiden laatuun. Liian moni valittaakin tästä aiheesta perusteetta, koska ei oikeasti erota journalistille sallittuja vaikuttamiskeinoja siitä väitetystä propagandasta minkä levittämisestä vouhottaa.

Onko Suomen vakaus sittenkin heikkous, koska on kiusallisen ilmeistä, että eräät pitävät luottamusta itsestäänselvyytenä? Ja siksikö kaikenlaiset puolihullut, luonnevikaiset sekä poikkeuspersoonat väittävät maastamme niitä vaihtoehtoisia totuuksiaan? On kriisinkestävyydellä aikamoinen hinta, pakko sanoa.

Onko siis onnellisuuden ja yhteiskunnan onnistumisen ruma kääntöpuoli, että vahvimmat leikkivät kuin heillä olisi etutulkintaoikeus sanoa kuinka asiat ovat? Tajuamatta puhuvansa vain omalta kohdaltaan. Mitä jos joskus vastapuoli ei vain sivistyneesti riitauta vaan luottamus loppuu äkkiä kuin leikkaamalla?

Epäluottamusyhteiskunta on synkkä paikka. Sanaan ei voi luottaa, toisen aikeita ei tunneta ja vastuun kantaa tai laskun maksaa aina Joku Muu. Mutta kiitoksena siitä hän ei suostu kommunikoimaan kanssasi; ja tavattaessakin yrittää lähinnä vetää turpaan tai varastaa sinulta kaikki vähänkin arvokkaat esineet.