Miksi kiusaajan pitäisi saada paeta nimettömyyteen?

(Kuva: Jari Kähkönen) Armeija näyttää mallia sotilaspoliisimiehen yksilöinnistä 1940-luvulta. Asemaa osoittavassa spol-kortissa luki kilpinumero, joka oli merkitty kilven eli virkamerkin kääntöpuolelle.

On se poliisi kummallinen eläjä. Ensin saa toistakymmentä vuotta kuulla, että julkista valtaa ei nimettömänä käytetä; ja kuinka tulee uskaltaa, koska poliisikin...No, ei muuten uskalla, sen satun todellakin tietämään. Vallan ja voimakeinojen käyttö nimettömänä on kiusaamista, jota ei pidä lainsäädännöllisesti pyhittää.

Menin kerran toimittajana miehistöhuoneeseen poliisiasemalla ja eipä kulunut montaa minuuttia, kun henkilötietopainatuksineen tuolloisen ”kulkuluvan” muodostaneet magneettiraitaiset kulkukortit alkoivat hävitä taskuihin. Yksi väitti ääneen valheellisesti, etten tule kunnioittamaan sopimustamme nimettömyydestä; oli muka kokemusta.

Ja ollapa vartijana niin sanottu poliisihälytys, jonka aikana työnsin paikallaolevalle partiolle kirjoitusalustan ja kynän. Halusin sukunimet, partionumeron ja jonkun yhteyspuhelinnumeron, koska kyseinen kuponki odotettiin niinä aikoina tuollaisella tehtävällä täydennettävän. Voi sitä kyselyn ja itkun määrää, joka seurasi.

Kerron nyt jotain, joka tulee joillekin uutisena ja eräille suorastaan järkytyksenä. Ystäväsi saattaa olla ammatiltaan poliisi, mutta poliisi ei silti ole koskaan ystäväsi. Poliisi suostuu puhumaan sinulle, jos se itse haluaa sinulta jotain tai tämä on poliisin etu. Eli lakkaat rähjäämästä, teet mitä sanottiin ja hyväksyt vallankäytön pääsi ylitse.

Osa puhumista on luoda kuvitelma, että poliisikin olisi muka ihminen eikä ammattimainen sortaja ja väkivallantekijä. Mutta tuo on hyvin ohut ja lyhyeen tylysti loppuva illuusio, sen saa huomata; mikäli vain tietyt niin poliisiin organisaationa kuin yksittäiseen virkamieheenkin liittyvät tekijät sattuvat paikalleen.

Yksittäinen poliisi on jännityshakuinen ja suorituskeskeinen eläjä; muuten ei tuollaiseen hommaan alakaan. Se voi koska tahansa kyllästyä tekemäänsä tehtävään; ja jos tilanne ei suo sitä sillensä jättää, saat kohtapuoliin ympärilaitaa. Uskottava vuorovaikutus omalla nimellään ja naamallaan loppui kuin...hehehehe...seinään.

Poliisit luulevat olevansa koulutettua keskiluokkaa. Parhaiten he kohtelevat kaltaisekseen kuvittelemiaan, jotka elävät järjestettyä ja lainkuuliaista elämää. Jos osoittautuu ettet olekaan, sinulla on liikaa ongelmia tai olet muka hankala; he menettävät myötätuntonsa ja kohtelu tulee siitä eteenpäin olemaan sen mukaista.

Poliisilla on myös aina kiire. Joskus näin on ihan oikeasti ja joskus ei, sillä poliisin niin sanottu avoimuus sekä läpinäkyvyys vaihtelee pahemman kerran. Heidän kanssaan tekemisissä oleminen on aina vallankäyttötilanne, jossa vallan käyttäjän yksilöiminen on vallan käytön kohteen tärkeä suojakeino.

Miksei sitten numero tai muu tunniste riitä? Siksi, koska jo nyt voi kätevästi muistaa nimensä väärin, jaella ”vitsillä” kollegan käyntikortteja tai pistää nimilapun taskuun; mikäli sattuu huvittamaan tai alkaa ujostuttaa. - Ei meillä ollut tuon numeroista partiota liikkeellä tuolloin, näin se yksikin komisario minulle toimittajana kerran vastasi.

Perusteeton tai mielihaluun nojaava vallan sekä voiman käyttö on yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta pystyssä pitävä ilmiö, jota voi ihmisten välillä ilmetessään sanoa kiusaamiseksi. Vain riittävä epäily ja valppaus suojaavat niiden kohdetta; eikä tekijää hillitse kuin kiinnijäämisen ja häpeän riski.

Siksi, olepa hyvä, kerro poliisi oma oikea nimesi jatkossakin, kiitos. Ajatelkaapa vaikka näin. Jos nimilaput häviävät, mitä sitten sanot siinä kohdin kuin normaalisti nykyään ösähdät:"Nimi? No, se on tossa lapussa." Ja sitten osoitat rintamustasi sormellasi.