Pitäähän nyt poliisinkin vaikutusvallalla jokin raja olla

Poliisiylijohtaja Ilkka Koskimäki on tullut viimeaikoina usein julki omanvoitonpyyntisesti; hänen viimeisin avauksensa koski lakimääräisen ”esitutkintapakon” kumoamista. Puheet puheina ja lain kirjain lain kirjaimena, mutta todellisuudessa tämä ei koskaan ole näin ollutkaan – vaihtelevista syistä.

On syytä aloittaa Alastalon salin lautamieshahmosta, joka tyhmänovelan laiskana maalaismiehenä havainnollistaa osuvasti suomalaista ylhäältäpäinjohtamista ja järjestelmäkeskeisyyttä, jota minua runollisemmat kutsuvat hallintoteologiaksi. Että mitä laki ei nähnyt, sitä ei tapahtunut; ja mistä se ei mitään virka, oli olemattomuus.

Jos siis Ford Transit mustamaija starttasi Alkon edessä ja ajoi matkaansa niin, jottei sen miehistö nähnyt kahden asunnottoman alkoholistimiehen nyrkkitappelua pullosta; mokoma ei ikinä päätynyt poliisipiirin rikostilastoon. Mitä minuun tulee; tiedän jo, etteivät kaikki muutkaan rikosilmoitukset ole aina pyhää sanaa – usein kaukana siitä.

"Puheet puheina ja lain kirjain lain kirjaimena, mutta todellisuudessa tämä ei koskaan näin ollutkaan – syyt vaihtelivat."

Tottatosiaan; mikäli joku varasti miekan ja kilven aikaan, verekseltään tai pakenemasta tavattu tekijä pantiin köysiin itse. Kaupungissa tämä kyörättiin sitten linnoituksen vartiotuvalle, jonka edustan kelloa soitettiin – käytävävartio vei. Maalla taas mentiin tuomarin talolle; tämä passitti vanginkuljettajan huomaan.

Epäselvemmissä tapauksissa kaltaiseni luku- ja kirjoitustaitoinen mies olisi tuolloin joutunut monet kerrat tekemään haastehakemuksen toisen puolesta, sillä prosessi toimi tuomarin asian ymmärtämiseen perustuvan tutkimusperiaatteen nojalla. Jopa puukotusjuttu olisi käytännössä saatettu tutkia vasta oikeudenistunnossa.

Sitä minä tässä polemisoin, että kuinka ihmeessä poliisi voisi vain omalla päätöksellään jättää tutkimatta rikosilmoituksen? Eikö muka tällöin siirryttäisi tutkintatuomarijärjestelmään, mutta tyypillisen suomalaisen kierosti; tekemällä sellainen jostain komisariosta? Ei audienssioikeutta ja vastuukin on arvoitus.

"Kuinka poliisi päättäisi itse ettei tutki jotain? Eikö tämä olisi jo siirtymistä tutkintatuomarijärjestelmään?"

Poliisiylijohtaja Ilkka Koskimäki on koulutukseltaan juristi ja niin on moni muukin tuossa viranomaisessa – sieltä löytyy myös riittämiin lakiasiantuntijoiksi mainittuja yliopistollisia hallintomestareita. Missä pätevyys näkyy, jos etenkin juuri tässä kysymyksessä ei hälytä liikuttavan toimeenpanovalta-tuomiovalta rajapinnalla?

Väitänkin, että jos mokoma esitutkintapakon poistaminen toteutetaan käytännössä; se tulee tasapainottaa. Riittävän moni asiaaymmärtävä maallikko vannokoon tuomarinvalan. Ilmoittaja tulee tykö vastaanottoaikana, esittää todisteet ja vannoo valalla asiansa oikeaksi. Epäilty määrätään pidätettäväksi tai vangittavaksi.

Kanslisti naputtaa päätöksen tietojärjestelmään, joka näyttää ensin noutoa, ja ellei tavata, niin sitten etsintäkuulutusta. Kuulutus ei poistu kuin joko kiinnioton, tai virkatuomarin tehtyä virhettä eli jutun tahatonta vanhenemaan pääsyä osoittavalla ratkaisulla. Poliisin on tietenkin pakko kunnioittaa näitä päätöksiä.

"Missä pätevyys näkyy, jos tässä kysymyksessä ei hälytä liikuttavan toimeenpanovalta-tuomiovalta -rajalla?"

Suomi ei ole ollut koskaan moinen yhteiskunta ja viimeiset sellaiset piirteetkin katosivat jo ajat sitten. Tänään siitä puhutaan oikeusvaltiona. Siitä huolimatta, vaikka poliisille ehkä säädettiin esitutkintapakko vuoden 1987 esitutkintalaissa, niin eipä mennyt kauaakaan, kun apulaisoikeuskansleri jo muotoili keinon sen sivuuttamiseen.

Tänään useat rikosilmoituksen tekijät saavat syyttäjänvirastosta kirjeen, jossa syyttäjä pitää tekoa ei-rikoksena, vähäisenä tai kalliina ja vaivalloisena tutkia. Jonkun toisen asian taas tiesmikä komisario vähättelee eli suorastaan kyökinpsykologisoivasti vittuilee ilmoittajan itsensä olemattomaksi. Että älä sinä tule tänne valittelemaan!

Poliisilla on aina ollut omat kiireensä. 30 vuotta sitten Helsingin rikospoliisin varkaus-, petos- sekä talousrikostoimistot yhdistettiin, koska kestämätön jutturuuhka. Vantaalla taas oli Koskimäen päällikköaikana se yksi naisrikosylikonstaapeli, jota vainottiin oikeudellisesti ruvettuaan valittamaan ääneen samasta asiasta.

"Poliisille säädettiin esitutkintapakko, mutta apulaisoikeuskansleri muotoili keinon sen sivuuttamiseen."

Olen siis jo kauan ollut sitä mieltä, että poliisi on mennyt liian pitkälle niin kutsutussa rikostutkinnan esikäsittelyssään. Monasti ei ole ollut jälkeenpäin ihan varma, jotta tyydyttiinkö olemaan vain esitutkintaviranomainen, jonka on luonnollisesti huolehdittava oman toimintakykynsä säilymisestä – tarvittaessa myös tällätavoin.

Onko perimmäinen kysymys, että poliisi toivoo nyt saavansa luvan tehdä sen, mitä on jo tehnyt kaiken aikaa? Moinen on minusta erittäin epäterve – vaan samalla kuitenkin hyvin suomalainen – tapa käyttää valtaa. Kuinka yhden ei ole lupa tehdä mitään vailla lain tukea, mutta toisen taas tehdä kaikki mitä se ei suoraan kiellä?

Minusta siis Koskimäen aloite iskee siinämäärin ikävästi valtiollisen vallan kolmijako-oppiin, mikä taas on kaikkinensa demokratiasta pois, jottei moista saata hyvällä omallatunnolla puoltaa. Pahinta ovat perustelut; säästöt ja resurssien riittäminen. Pitäähän nyt poliisinkin vaikutusvallalla yhteiskunnassa joku raja olla.