Oikeussalivittuilu

(Kuva: Jari Kähkönen)

Johan pikkukaupungissa nettitoimittajana palkkaa nostava viisikymppinen humanistimaisteri turauksen päästi. Moista otsikonvieristä informaatioköyhyyttä en ole vähään aikaan nähnyt – hyvä YLE:n aluetoiminta – palkatkaa edes yksi rikos- ja oikeustoimittaja per läntti, muuten näytätte siellä ihan pelleiltä.

Mitä merkitystä emojilla edes oli oikeustapauksessa, jota ei käytännössäkatsoen selostettu lainkaan? Lainaan:”Jutun alussa kerrotussa Etelä-Karjalan käräjäoikeuden tapauksessa hymiöt eivät vaikuttaneet asian tuomioon. Käräjäoikeus ei tuomiossaan mainitse niitä lainkaan.” Tämähän oli siviiliprosessi vuokravakuudesta; ei rikosjuttu!

Jos juttu ylipäätään piti tehdä, otsikon olisi tullut kuulua esimerkiksi ”Voiko emoji olla kunnianloukkaus – asiantuntijat erimielisiä”. Sitten olisi ollut vaikkapa oikeustieteilijän, poliisin, viestijän ja internetkulttuurin tuntijan näkökulmat rinnakkain. Hieno juttu, mutta se vain tosin olisi tullut ensin tehdä!

"Juttu emojeista ihmisen välisessä viestinnässä olisi varmasti ollut hyvä, mutta se olisi vain ensin pitänyt tehdä!"  

Sillä minä bloggaan, koska jutun loppupäätä koristaa minulle tämänpäiväisen otsikkoni lahjoittanut täysin kokonaisuuteen kuulumaton audio, jota luonnehditaan ytimekkäästi ”Saako oikeussalissa solvata? Kuunte 0.54”. Voi hyvä ihme sentään. Eikai tämä indoktrinaatio rohkaise boomereita käräjöimään zetojen kanssa?

Vikasuunta. Elämässä on mennyt jotain todella pahasti vikaan, jos joudut pääkäsittelysalin ovesta kulkemaan. Piste. Siellä sitä oikeutta nimittäin jaetaan tavalla, joka on perustellusti inspiroinut Kafkaa, sekä tarjonnut käsikirjoitusrungon kaikille mahdollisille fiktionaalisille amerikkalaisen oikeudenkäytön kuvauksille.

Minulla on oikeutus otsikolleni ja tälle tekstille, koska niin kauhistuttavan naiivin vailinainen tuo audio on. Myönnän, että tuomioistuinten välillä on eronsa; maakunnissa saatetaan yhä tuntea häpeää eikä niissä liioin ole vuolavia väestön meriä tai varsinaisia erillisiä maailmojakaan – oikeiden kaupunkien tapaan – röyhkimysten piiloutua.

"Oikeudenhoito on vuorollaan inspiroinut niin Kafkaa kuin amerikkalaisia tv-käsikirjoittajiakin. Imartelevaako?"  

Tiedeyliopistossa oikeustieteellisen aivovamman saaneet voivat siis hevostella vaikkapa kontradiktorisesta periaatteesta niin paljon kuin haluavat; minä näen silti kuinka kuultavana ollut rikoksen uhri romahti. Hänen rauhoittuakseen piti muuten sitten ottaa ylimääräinen viidentoista minuutin tauko käsittelyyn.

Ja se niiden eristinen dialektiikkahan vasta helmi onkin. Tiesittekö, että oikeushistorian alkuhämärissä, tiesmissä muinaisessa Mesopotamiassa; oikeuden istunto oli jumalanpalvelus? Siksi ne eivät ainakaan vielä tuolloin kyenneet erottamaan valakaavan toistamisessa takeltelua valehtelemisesta.

Siispä; suomalaisessa oikeudenkäytössä on yhä tai vähintäänkin nyt todella ruma alavirta, jossa muka vain oikeuttaan peräävän vilpitttömän asianosaisen tunnistaa siitä, jottei hän hermostu. Ja minunko pitäisi halukkaasti katsoa sivuun, kun usein niin syyttäjä kuin avustajatkin oikein tarkoituksella ärsyttävät heitä eli myös todistajia?

"Pitäisikö katsella halukkaasti sivuun siitä, että niin syyttäjä kuin asianajajatkin tahallaan ärsyttävät kuultavia?"  

Puheenjohtajan – olkoon sitten auskultantti tai virkatuomari – pitäisi tosiaan johtaa pääkäsittelyä, mutta jotkut viimemainitut ressukat eivät ikinä toipuneet tutkimusperiaatteen eli materiaalisen prosessinjohto-oikeuden lopusta. Toiset ovat niin puolueettomia, että oikeastaan esittävät jo Kuollut lehmä -nimistä performanssia.

Sitten on pätkävirkasuhdetta lusivat välinpitämättömät, ylikuormittuneet, sopimattomat ja puolihullut. Ensinmainitut eivät yleensä ole suoraan haitaksi asian selvittämiselle, mutta kolme viimemainittua voivat jo olla. Ne kyselevät tyhmiä, keskeyttävät sekä estävät, mutta syy voi olla suurinpiirtein yhtä usein niin kelvoton kuin täysin kateissakin.

Monasti olen tälläistä pelleilyä katsellessani miettinyt, että pitäisikö oikeustieteellisen tiedekunnan pääsykokeissa olla kirjatentin ohella myös todellinen psykologinen soveltuvuustesti. Vai teetettäisiinkö se työnantajan, viraston tai muun valvontaelimen puolesta vasta silloin, jos hakeutuu tiettyihin tehtäviin?

"Olen monesti miettinyt, että pitäisikö tiettyihin oikeuselämän tehtäviin olla psykologinen soveltuvuustesti."  

Maakuntien tuomioistuimissa minulla on ollut käyntiä vain harvoin – olen jokseenkin tietämätön – , mutta voisin periaatteessa hyväksyä jutun vihjauksen, että epäilemättä kaikkein pahiten erite lentää, jos istutaan vain asianosaisten kesken vailla lainoppineita avustajia. Itseään edustavalla on hölmö päämies, tässäkin sen näki.

Törkyilyn takana voi sinänsä olla niin persoonallisuus, terveydentila kuin opportunismikin. Kuka siis oikeastaan puhuu ja mistä? Jos ylipäätään on vilpitön, pitäisi hyväksyä seuraava tosiasia – yhdessä oikeudenkäynnissä ei voi saada hyvitystä pilallemenneestä koko elämästä tai koetusta "yleisestä asenteesta" itseensä.

Tuomioistuimessa näet selvitellään aineellisia sekä prosessuaalisia totuuksia niin karkeilla ja tuloksiltaan sattumanvaraisilla menetelmillä, että kokemuksesta tulee lähinnä varoitella. Kaiken viimeksi toimittajan pitää jutussaan esittää, jottei siellä muka solvata. Mitä tahansa voi tapahtua. Ainoa takuu on, ettei takuuta ole.