Keskimittainen tajunnanvirta muistivihkonsivujen satunnaisista riveistä, osa 2

(Kuva: Jari Kähkönen)

Siispä; nytkö enää paperiliitin irti, palautus piironginlaatikon pohjaisen järjestäjä-kynätelineen oikeaan koloon ja A 6 avolehtiön sivut silppuriin? Ihan niin valmiilta tämä teksti ei vielä tunnu. Eikä sittenkään vaikka uudelleenorganisoin utiliteetit eli jaoin kauppakassit säilytykseen kolmeen eri naulaan.

Yksi koukuista piti vallan irroittaa, sillä paikkansa oli ajanoloon käynyt huonoksi. Ruuvien poisto ei välttänyt vaan sai kopauttaa peltisepänvarasaralla kylkeen, jolloin vasta herkisi. Siispä; yhteen irtokärkimeisseliin piikki ja sillä kaksi aloitusta levyyn, sekä toiseen torx-kärki niin ornamentti oli taas ojennuksessa nyttemmin kättälähinnä.

Kukin elää niinkuin oikeaksi katsoo, tekee taipumustensa tai kehittämiensä ominaisuuksien mukaista työtä ja ystävystyy jos on ystävystyäkseen. Puhu siis puolestasi, mutta älä yritä puijata tai pakottaa. Enempää et voi päästä osaksi toisen elämästä, koska muuten lopputulos vääristyy ellei mene rikki.

"Puhu puolestasi, mutta älä yritä puijata tai pakottaa. Muuten lopputulos vääristyy ellei jopa mene rikki."

Sen olisivat saaneet tajuta useat teini-iässä ollessani. Olin takakireä itseäni muita parempana pitävä pikkuporvari, koska tein omaperäiseksi luulemani tulkinnan tuolloin 70-vuotiaasta uusasiallisuudesta, vaikken oikeasti edes vielä tiennyt koko u-sanaakaan. Se tuli vastaani ihan äskettäin.

Kontekstini oli Neuvostoliiton romahdus ja Itä-Euroopan vapautuminen, joka teki äkkiä useasta aiemmin mahdottomasta mahdollista, sekä nosti monen pinnan alle painetun asian päivänvaloon. Hyvinvointivaltiommekin olemassaolon oikeutus kyseenalaistettiin voimakkaasti.

Rahan valta oli tuolloin ennätyksellisen röyhkeänä, kun rahoitusmarkkinat oli vapautettu ja liittyminen eurooppalaisiin yhteismarkkinoihin – mitä itse vastustin – avasi globalisaation portit. Tietotekninen vallankumous taas uhkasi taata, että välttämättä kukaan ikäluokastamme ei enää tekisi ehjää työuraa.

"Kontekstini oli Neuvostoliiton romahdus ja Itä-Euroopan vapautuminen. Mahdoton oli mahdollista sekä salainen tuli julki."

Kyseinen ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntynyt keskieurooppalainen taidekoulukunta ei juuri Suomessa näkynyt. Täällä oli samaan aikaan enintään arkkitehtuuriin rajoittunut funktionalismi, mutta ei juuri muuta. Ne siellä ottivat etäisyyttä ekspressionismiin ja sodan hulluuteen – minä johonkin aivan muuhun.

Riitti tyhjäksi puheeksi osoittautunut parlamentarismin ylistys, koska enemmistösellainen lähinnä takasi hallitusten istuvan koko vaalikauden tapahtui aivan mitä tahansa. Puoluevalta esiintyi voittajan elkein, vaikka se oli lähinnä kyyristellyt peloissaan piilopaikassaan koko pitkän Kekkosen kauden.

Subjektiivisesti se taas oli aikuistumiskokeilu luullakseni siihen kuuluvine harrastuksineen, tapoineen ja mieltymyksineen, mutta tätä eivät hyväksyneet sen paremmin lapset kuin aikuisetkaan. Olisi saanut tulla vain samanlaiseksi kuin kaikki muutkin – merkit tosin olivat näkymättömät ja säännötkin kirjoittamattomat.

"Keskieurooppalainen taidekoulukunta otti etäisyyttä ekspressionismiin ja sodan hulluuteen, minä johonkin aivan muuhun."

Uusasiallisuus oli siis minun irtiottoni hipeistä, punkeista, diinareista, hevareista ja muista ties keistä lähemmin erittelemättömistä lähiösankareista. Kannatin näkyvästi puoluetta siksi, koska toiset vähätellen halveksivat niitä ylipäätään. Enkä liioin valinnut sitä ilmeisintäkään, luokkaperusteella. Olin proletaarin jälkeläinen, kuitenkin.

Olin niin tosissani, että jälkeenpäin ajatellen naurattaa. Ja kävelevä kontradiktiokin vielä. Kannatin maksimaalisen laajoja yksilönvapauksia, vaikka oma elämäntyylini oli niin sovinnainen kuin vain olla saattoi. Olin raittiusmiehiä, mutta muut saivat kyllä puolestani käyttää kaikkea paitsi varsinaisia laittomia katuhuumeita.

Aika aikaa kutakin. Silloin minulla oli tarve pitää prässihousuja, kauluspaitaa ja popliinitakkia; lukemattomien kokeilujen jälkeen olen nyt sitä mieltä, että ainakaan enää vaatteet eivät ole aatteeni. No, jotain on pysynyt samanakin: ympäristön tuomitsevuus, tasapäistäminen sekä lannistaminen. Suotta hikoilet, ahdasmieli. Ei ole tapahtumassa.

"Aika aikaa kutakin, mutta tuomitsevuus, tasapäistäminen sekä lannistaminen jäivät. Turhaan hikoilet, ahdasmieli. Ei tapahdu."

Silti, vuosien päästäkin ne syyttelevät ylimieliseksi, paskantärkeäksi ja milloin miksikin. Mutta kyllä se oli pääosin kiinni ihan kunkin omasta aikalaisesta uskalluksen, sanottavan, vastavuoroisuuden tai ymmärryksen puutteesta. Mikä sittemmin muuttui elämänvalheeksi, joka kätevästi selittää toteutuneen todellisuuden oikeinpäin.

Ihmisellä on näet taipumus ymmärtää asiat omalta kohdaltaan oikein. Olettaa olevansa sellainen kuin olla pitää ja toisten olevan joko samanlaisia tai niin tavanomaisen hajuttoman mauttomia, jottei heidän kanssaan olemisesta tule ongelmia. Ellei ole; on parasta kyetä joko ostamaan, pakottamaan tai vetämään puoleensa. Pomottaa.

Ihan sama missä tai milloin eletään; kaiken huonoiten siedetään aina oikeasti itsenäisiä valintoja tekeviä todellisia vapaita yksilöitä. Reissumiehen kymmenesti suutaroitu reppu saattaa siis tässä välissä olla muuttunut kauppakassiksi, mutta ei enää niin nuori vaan yhä rohkea on päätynyt lopputulemaan, että kyllä ilmankin ystävää elää voi.

***

Vai olivatko ahdasmielisen lannistavat suupaltit edelläkävijötä; tuomitaanhan ihminen tosiasiassa aina etukäteen jo pelkän ulkonäön perusteella? Tiedäpä häntä. Itse ainakin teen aina vain sen mitä oikeaksi katson, koska en muutakaan voi. Antaa toisten tehdä mitä uskaltavat tai kykenevät, vastaavasti.