Oma tahto ja ajatukset

(Kuva: Jari Kähkönen)

Otin mustakantiseen Moleskine Cahieriin viime keskiviikkona Maikkarin Rikospaikassa haastatellun Mika Törrön ajatuksen; meni kuntoutukseen täysin edellytyksettömästi, teki mitä ikinä siellä sanotaan. Ennen kaupunkiin muuttoaan hän muuten asui tässä samassa kylässä.

Viereinen rivi kuuluu: täysin ehdoitta. Uskon hänen tarkoittaneen kapitulaatiota, johon päätyi, koska oli motivoitunut vieroittumaan ja kuntoutumaan päihteistä; ne kun olivat tuolloin tuhoisasti hallinneet tämän elämää jo tovin. Se on hyvä, koska potilas on tietoinen riippuvuudestaan ja hoitomotivaationsakin on kohdallaan.

Minä en ole päihderiippuvainen enkä mielenterveyspotilas, joten kirjoitan muistiinpanoihin omasta tahdosta; saan myös mielijohteen kysyä ”miksi muutuin ongelmajätteeksi, kun täytin 35 vuotta?” Siitä on kiusallinen linkki nuoruuteen, nöyryyteen, tarvittavan tekemiseen, hiljaisuuteen ja halpuuteen.

"Mika Törrö meni kuntoutukseen täysin edellytyksettömästi; päättäen tehdä mitä ikinä siellä sanotaankaan."

Tuon linkin takaa löytyi siis postfordistisen ihannetyöläisen huoneentaulu, jonka tasoon en tainnut ikinä yltää. Mahdoinkohan edes tosissani halutakaan? Tuskinpa. Olin ylpeä, äänekäs ja suorituskykyinen juuri siksi, koska minulla oli ihanteita sekä tarkoitus; kuvitelma, että minuun voisi vaikuttaa nöyryyttämällä osoittaa ihmiskäsitysvikaa.

Moiseen sortui vuosia sitten Helsingissä yksi vioittunut yksilö, joka saattoi ehkä olla esimieheni tovin, mutten välittänyt tuntea häntä kyllin sanoakseni varmuudella aiheuttiko luonnevika päihderiippuvuuden vai päinvastoin. Minä nimittäin olen se, joka sanoo milloin riittää; tuolloin kävelen vain kylmästi ulos, tuli mitä tuli.

Olin siis ylpeä työstäni, mutten todellakaan antaisi sille sen paremmin terveyttäni kuin henkeänikään. Kyllä minä tajusin jo kasvaessani, ettei minua ymmärretä – kohteliaat virnuilivat silmiään pyöritellen – vailla moisia pidäkkeitä olevat nauroivat päin naamaa. Inhottavaa, mutta tuollaisissakin tilanteissa piti vain oppia pärjäämään.

"En anna työlleni sen paremmin terveyttäni kuin henkeänikään. Kun riittää, kävelen kylmästi ulos; tuli mitä tuli."

Jotkut vaatimattomat ihmistuntijat olivat silti ihan järkyttyneitä, kun sanoin heille asiat suoraan päin naamaa; luulivat kai minua ressukaksi, joka ei enää osaa ovesta ulos. Myös moni humaanina sekä sivistyneenä esiintyväkin osoittautui kaunaa kantavaksi pikkusieluksi, jonka oli saatava tasata tilit ennenkuin poistutaan erisuuntiin.

Todellakin; mies, joka ei kadu mitään, ei ole koskaan oikeasti elänytkään. Kaikilla meillä on myös vihollisemme; se on vain paras tiedostaa ja hyväksyä tosiasiaksi, jos aikoo pitää paidan päällään sekä olkalaukun hallinnassaan. Näinhän niitä edellytyksiä, oletuksia ja vaatimuksia alkaa elämänkulun mittaan kasautua.

Siinä sitä sitten ollaan; aluksi olet nuori, johdateltavissa eikä kukaan ota tosissaan ja kohta oletkin jo yli-ikäinen, kallis sekä [tähän enemmän sanojastaan kertova henkisiin ominaisuuksiin viittaava solvaus]. Ehkä ne kehuvat, mutta eivät oikeasti ikinä tarkoita sanomaansa. Korvaamatonkin olet, mutta vain siihen asti kunnes poistut paikalta.

"Todellakin; mies, joka ei kadu mitään, ei ole koskaan oikeasti elänytkään. Kaikilla meillä on myös vihollisemme."

Mitähän hittoa varten kirjoitin muistiin seuraavan repliikin:”Olen käynyt täällä ennenkin – siskosi tai äitisi luona.”? Se on kaukaa 1990-luvulta, kun muuna vapaana iltana sulan veden aikaan ovikello soi. Käytävässä seisoi ventovieras noin viisikymppinen mies, joka vaikutti jokseenkin tuulenhuuhtomalta ei-raittiilta ruumiillisen työn tekijältä.

Hutikuti. Jo niiden tosiseikkojen, etten ilmeisestikään tuntenut ja olinpa vielä kohtalaisen tyrmistynytkin; olisi pitänyt saada perääntymään, toteamaan vaikka erehtyneensä sekä pyytämään anteeksi. Tuon verran pelisilmää ja käytöstapoja oli minullakin, jos havaitsin etten enää päivänvalossa sekä selvinpäin löytänyt takaisin edellisöisen naiseni luo.

No, siinä se sitten vain seistätökötti puhumattomana – kyllästyttyäni toljottamaan, vedin oven kiinni perässäni suuremmitta seremonioitta. En edes taida haluta tietää, että mitä hän loppujenlopuksi tarkoitti tai luuli – mainitut eivät olleet koskaan osoitteessa asuneetkaan enkä minäkään ollut joku höpöhöpöjä uskova alle kymmenvuotias lapsi. 

"Ovikello soi. Käytävässä seisoi outo viisikymppinen mies, joka vaikutti ei-raittiilta tuulenhuuhtomalta duunarilta."

Käppäilin kuitenkin vielä parvekkeelle ja katsoin etupihalle; eläjä oli koreasti pysäköinyt firman teipeissä olevan farmarimersun suoraan rapunoven eteen – hän ei siis edes tiennyt, että siinä asunto-osakeyhtiössä mokomasta tulee nopeasti kipakkaa palautetta. ARK kertoi omistaja-haltijaksi jonkun ihan uppo-oudon nimen.

Siitä muistin mitä tapahtui, kun vielä vanhan normaalin aikaan menin uteliaisuuttani kunnantalolle rekrytointitapahtumaan. Kysyin Metallimestari-ohjelman ständin ynseältä nuorelta naiselta, että paljonko pitää osata metallista voidakseen pyrkiä mukaan. ”No, haepa sinne”, sanoi hän ja työnsi esitteen käteen.

Sitten joku pohjoisten kylien eläjä Pohjois-Karjalan puvussaan töksäytti sivusta:”Tarpeeksi erottaakseen puun metallista.”. Saattoiko tuohon enää vastata muutakaan kuin:”Joo, eikä hitsaa hanskaan”? Kukaan kuuloetäisyydellä ei havaintojeni mukaan reagoinut repliikkiini mitenkään; ei hyvistynyt eikä pahastunutkaan. 

"Saattoiko tuohon enää muuta vastatakaan kuin 'joo, eikä hitsaa hanskaan'? Repliikkiini ei reagoitu mitenkään."

Aina ne haluavat huomiota, yrittävät manipuloida, tavoittelevat omaa etuaan tai – tiesmiksi – esiintyvät kuin ei muka saisi väittää vastaan. Minulla nimitttäin todellakin on omat mielipiteet ja ajatukset; enkä jousta, sopeudu tai ajattele toisten tunteita, jos niin päätän. Etenkin viimeistä sivulausetta useiden on ollut vaikea hyväksyä.

No, mihin päädyin? Toisten luulot, toiveet tai oletukset eivät minua kiinnosta; itse päätän oman arvoni, aikomukseni ja toimintani. Lähtökohta ei tee ulkopuoliseksi, yläpuolelle asettuvaksi tai koskemattomaksikaan; se tarkoittaa käytännössä, että kukaan ei hallitse minua ilman suostumustani, jonka voin sitäpaitsi aina myös peruuttaa.

Aluksi kaikki ovat kohteliaita, kunnes alkavat olla omia itsejään – vasta sitten siirrytään todelliseen maailmaan. Esitetään, vihjaillaan, toiveajatellaan ja lupaillaan. Sitten seuraa häpäisy sekä yksinjäämisellä pelottelu. Mutta – syytä kaikesta huoletta minua – ellet muuten jaksa pitää ihmisyyttäsi kasassa. Viiva viime rivin alle; vihko pöytälaatikkoon.